笑う門には福来たる

Vuosi lähenee loppuaan. Lauantaina tuli ystäväni Suomesta tänne ja sain hänen mukanaan joulupaketteja. Itse en ole saanut aikaiseksi edes joulukortteja, koska tarvitsen joulukortintekokumppanini siihen. Tiedän, että monien joulufiilis on varmasti pilalla, kun ei ole Petran perinteinen käsintehty joulukortti tullutkaan postiluukusta. Olen kovin pahoillani.

Lauantaina oli myös suomalaisvaihtareiden tuparit. Kylläpä on juhlava kausi nyt. Ja turisteilua harrastelin ystäväni kanssa. Myös koulun kanssa on ollut jonkin verran tekemistä. Tiistaina pidin mm. esitelmän suomalaisesta saunomiskulttuurista. Kuinka kiehtovaa. Sitten kun tulen Suomeen, haluan jonnekin ottamaan oikein kunnon löylyt. Täällä ei yleensä ole saunoissa löylynheittomahdollisuutta, vaan lämpö pysyy samana koko ajan. Mutta toisaalta Japanin kylpykulttuuri on tarpeeksi ihanaa itsessään. Eräs opettajamme kertoi, että ennen 1900-lukua yleiset kylpylät olivat pääasiassa sekakylpylöitä, kunnes maahan saapuneet amerikkalaiset moittivat japanilaisia moisesta siveettömyydestä ja kylpylät jaettiin naisen ja miesten osastoihin. En tiedä, pitääkö juttu paikkansa, mutta jos pitää, niin no jo on!

Joskus pohdin, että nyky-Japania ymmärtääkseen pitäisi ymmärtää myös vähän paremmin Yhdysvaltoja. Sodanjälkeinen Japani on saanut kuitenkin aika huomattavasti vaikutteita nimenomaan Yhdysvalloista, aina perustuslain sanelemisesta populaarikulttuuriin. Toisinaan japanilaiset itsekin kutsuvat Japania sarkastisesti Yhdysvaltain 51:seksi osavaltioksi. Toivoisin kyllä välillä, että useammat japanilaiset tiedostaisivat, että Yhdysvallat eivät kata koko Aasian ulkopuolista maailmaa ja englanti ei ole ainoa kieli, jota Japanin ulkopuolella puhutaan. Mutta onneksi minä olen ylpeänä eurooppalaisena ja harvinaisen kielen puhujana täällä sivistämässä Japanin kansaa!!

Olen myös sitä mieltä, että eurooppalaiset voisivat välillä tiedostaa, että maailmassa on muitakin maita kuin Euroopan maat (ja Yhdysvallat). Täällä olen netti-Hesaria lukiessani kiinnittänyt huomiota, että lähes kaikki tutkimukset, joihin jutuissa viitataan ovat joko Eurooppan maita vertailevia tai sitten Amerikassa tehtyjä. "Suomi Euroopan N:nnes siinä sun tässä!" Joo, hyvä juttu, mutta uskon, että suomalaisten perspektiivi voisi laajentua, jos media kertoisi vähän enemmän Euroopan ulkopuolisestakin elämästä. Esimerkiksi siinä teidän allanne on se sellainen Afrikan mantere, rakkaiden jenkkien alla taas asuu aika monta eteläamerikkalaista. Ja täällä Aasiassakin taitaa muutama ihminen elellä.

Eilen nousi yhtäkkiä kuumetta, joka tänään sitten viimein laski, kun otin luentojen välissä päiväunet. Kummaa meininkiä. Ei tässä nyt olisi aikaa sairastella, kun pitäisi vielä koulujutut tehdä loppuun ja lähteä sitten suureen ja hurjaan Tokioon. Joulukuun vanha nimitys japaniksi on "juoksevien munkkien kuu", koska uudenvuoden valmistelut pitävät munkit kiireisinä.

Luin Yasunari Kawabatan Yukigunia (suom. Lumen maa), mutta se oli jotenkin puuduttava. Sain aikaisemmin luettua Kawabatan kuuluisan novellin Izu no odorikko, joten ajattelin, että ei kai sitä nyt väkisin ole pakko lukea enempää tylsää kirjallisuutta vain koska se on kuuluisaa. (Tässä syy, miksi en koskaan menestynyt kovin hyvin yleisen kirjallisuustieteen opinnoissa.)  Aloin sitten lukea Osamu Dazain Ningen shikkakua (suom. Ei enää ihminen) ja siinä vasta on kirjallisuutta minun makuuni! Kyynistä ihmisvihaa sen olla pitää, mitään rakkaustarinoita kukaan jaksa lukea.

Pidän aika paljon japanin kielen sanoista binboo (貧乏) ja ranboo (乱暴).  17-vuotiaana kun saavuin ensimmäisen kerran vaihtoon Japaniin, kuvaili ensimmäiset kolme kuukautta minua kaitsenut isäntäperhe itseään binbooksi, ja no, aika bimboja he olivatkin. Mutta sana tarkoittaa kuitenkin köyhää. Köyhä on siis bimbo, siinä teille vähän kielitieteellistä oikeistolaisfilosofiaa! Ranboo sen sijaan tarkoittaa mm. holtitonta, raivoisaa tai kovakouraista. Noh, Rambo on aika ranboo, jos tiedätte tyypin.

Tämä taitaa nyt olla vuoden viimeinen merkintä, enkä aio tehdä mitään yhteenvetoa tästä vuodesta. Toivotan kuitenkin hyvää joulua ja jännittävää uutta vuotta!

  

故きを温ねて新しきを知る

Miksi minusta tuntuu, että Japani lisää aina kahvinkulutustani? Onko Japanissa on jotain unettavaa ainetta ilmassa? Se olisi loogista, koska japanilaiset nukkuvat kaikkialla koko ajan. Minäkin nukun Japanissa koko ajan kaikkialla. Ja ei, en usko, että ydinsäteily on se juttu, koska olen havainnut tämän asian jo hamassa nuoruudessani, kun Tepcon pomot vielä golfailivat tyytyväisinä viheriöillään.

Japanilaiset nukkuvat koulussa, junissa, puistojen penkeillä, missä tahansa. Suomessa jos nukkuisi yhtä pokkana julkisella paikalla kuin täällä, jo pian tulisi vartija syyttelemään juopuneeksi ja kieltämään asiatonta oleskelua. Toisaalta täällä nukkuminen on kyllä välillä vähän överiäkin, eilenkin sain toimia työmatkani erään nuoren naisen tyynynä, eikä ollut todellakaan ensimmäinen kerta. Pitääkö sitä nyt oikeasti retkottaa niin, että kaatuu viereistä ihmistä vasten? En ymmärrä miten muutenkaan voi olla miellyttävää nukkua niin, että pää roikkuu rintaa vasten. Itselleni kyseinen asento aiheuttaa ainakin pahoinvointia. 

Muutenkin vastoin monien mielikuvaa, yleisesti ottaen on paljon asioita, joissa suomalaiset ovat paljon tiukkapipoisempia ja säntillisempiä kuin japanilaiset. Mutta paljon myös asioita, joissa eivät.

Viikonloppuna oli suomalaiset pikkujoulut, joihin tein rosollia. Ja suomalaiset pikkujoulut olivatkin. 

Ostin muuten paluulipun Suomeen. 18.3. palaan. Kaikenlaista. Asuntola pitää luovuttaa jo 7.3., mutta menen ystäväni luokse Okazakiin asustelemaan puoleksitoista viikoksi ja lennän sitten Nagoyan kentältä kevätkakan hajuiseen Suomeen.     

Mutta vielä on kes– talvea jäljellä!

Japanin kirjallisuuskurssi on vaan kerta kerralta järjettömämpi. Tänään piirsin tunnilla paperille kaikki mieleeni tulleet vihannekset silmillä varustettuna kannustamassa juoksukilpailun voittavaa perunaa. Saksalainen vieruskaverini auttoi ehdottamalla mm. japaninretiisiä. Ennen tuntia saksalainen avautui minulle siitä, kuinka turhautunut hän on yleisjapanin kurssiin (jota on siis joka aamu), kun sillä vaan jankataan liian helppoja juttuja typerin yliarkipäivisin esimerkein. Olen hyvin pitkälti samaa mieltä (olemme siis samalla tasolla, mutta eri luokilla). Olen kuullut samanlaista juttua myös muilla tasoilla opiskelevilta. Hämmentävintä on, että meidän tasollamme tarjottava sanastokurssi taas on aivan eri maailmasta; sillä käsitellään vaikeahkoja yhteiskuntaa, taloutta ynnä muuta käsitteleviä ilmaisuja ja opetellaan myös käyttämään niitä itse. Samaten lukukurssi, jolla luetaan laajalti esseitä yhteiskuntakriittisestä näkökulmasta. Miksi yleisjapanin pitää olla sellaista hiton lastentarhameininkiä, jossa käydään läpi alkeistason kanjeja (mm. 現　極　象  FOR REAL!) ja esimerkkilauseet ovat tasoa "Ganbariina-sania (= neiti Tsempparia) harmitti niin vietävästi, kun hän ei saanut täysiä pisteitä kokeesta"? 

Jos saman tason kurssit eivät ole ollenkaan samaa tasoa, niin mitä hiton järkeä alun placement testissä oikein oli? Tai ainakin opettajat olisivat voineet valaista kurssien olevan aika erityyppisiä. On minulla paljon tuttavia, jotka ovat kuulleet aikaisemmilta opiskelijoilta yleisjapanin luonteesta ja ottaneet sitten vain sanastokurssia ja muita hyödyllisempiä juttuja. En silti nyt kuitenkaan mitenkään varauksetta suosittele tuleville vaihtareille yleisjapanin poisjättämistä, koska ko. kurssilla kyllä ainakin asiat jäävät päähän tuntien ollessa lähinnä jankkaamista ja jankkaamista. Eli liian nopeasta etenemisestä ei ainakaan ole pelkoa. 

Enkä minä nyt itsekään ehkä ole yhtä turhautunut kuin saksalainen toverini, vaan otan ko. tunnit sellaisena rentouttavana kertauksena. Kyllä siellä nyt oikeasti tulee välillä uusia ilmaisuja sekä ilmaisuja, jotka ikään kuin osaa, mutta ei kuitenkaan ihan tarkalleen tiedä, milloin niitä pitäisi käyttää.

Mutta eipä minulla siitä sen enempää. Ystäväni tulee lauantaina Japaniin ja kaksi lisää sitä seuraavana lauantaina! Mummini lähetti ruisleipää ja joululahjoja! Ruisleipä on niin hyvä asia, oikeasti. Vaikka muuten yleisesti ottaen japanilaista ruokaa ei ole voittanutta.

Ostoskeskusten mauttomista jouluvaloista huolimatta täällä ei kyllä tunnu tippaakaan joululta. 

Tatemae Life

Fiilistelen tässä huomista itsenäisyyspäivää kuuntelemalla Sibeliusta. Vaikka kouluun joudun minä polo menemään kaikesta huolimatta. Mutta laitan upean Suomen lippu -rusetin päähäni, koska minulla sellainen on!

Löysin myös eilen kävelyllä käydessäni tällaisen.

Hyvää joulua teillekin ja kippistä vaan! Kyseisessä kaupassa oli asioita, joita saattoikin olettaa, eli Marimekkoa, Iittalaa ja muumeja.

Lehdet putoilevat kovaa vauhtia, enää ei kannata mennä ruskaa ihailemaan. Jaloissa rapisevat syksyn lehdet ovat ihania. Ilma on raikasta.

Aikaisemmin esittelemäni salailulaki on ilmeisesti menossa aika varmasti läpi näillä näkymin. Pian Japanin hallitus voinee siis tehdä mistä tahansa itselleen epämieluisasta asiasta erityissalaisuuden ja tuomita vankilaan esmes tutkivaa journalismia harjoittavat lehtimiehet, jotka yrittävät kertoa totuutta kansalaisille. Onneksi sananvapaus ei kuitenkaan ole kauhean tärkeä juttu demokratian kannalta. Hyvä ihme sentään oikeesti.

Olen vasta viime kuukausina huomannut, että aika monet kauppojen työntekijät ovat kiinalaisia. Siis osa-aikatöitä tekeviä opiskelijoita enimmäkseen, luulisin. He eivät välttämättä puhu edes kovin hyvää japania, mutta kaupassa riittää, että osaa pöhköt asiakaspalvelufraasit. Tänään ostin jogurttia (tämän blogin perusteella tulee varmaan kuva, etten syö muuta kuin jogurttia?) ja kiinalaisella myyjällä oli vähän ilmaisuvaikeuksia ja minulla rahanlaskuvaikeuksia ja lopulta me vain naureskelimme kassalla. Okei, ei ollut kovin kiinnostava juttu.

Viime aikoina olen tuntenut oloni hirveän vanhaksi. Ensinnäkin suurin osa luokkatovereistani selittää jatkuvasti, kuinka he asuvat nyt ensimmäistä kertaa yksin ja tekevät ihan itse päätöksiä arjestaan. Lisäksi ihmiset joita tapaan, kysyvät minulta olenko töissä Japanissa ja hämmästyvät suunnattomasti, kun kerron olevani vasta yliopisto-opiskelija. Voihan kellot sentään.

Minusta on hauskaa, että luetunymmärtämisen kurssia A pitää kiinalainen opettaja ja kurssia B korealainen opettaja. Oppii ohessa myös hauskoja asioita Kiinasta ja Koreasta, nähkääs. Varsinkin kiinalainen opettajamme selittää tunneilla mitä sattuu kertoillen mm. tarinoita lapsuudestaan Kiinan maaseudulla. Viime tunnilla keskustelumme ajautui jotenkin kulttuurillisesta lellimisestä kansainvälisiin avioliittoihin (joita opettaja ei suositellut) ja aviopuolison valitsemiseen. Opettaja selitti sitten siitä, kuinka ennen vanhaan Kiinassa oli sovittuja avioliittoja, joissa aviopuolisot näkivät toisensa vasta hääpäivänä. Sitten yhtäkkiä opettaja ryntäsi luokasta käymään työhuoneessaan ja tuli sieltä violetin huivin kanssa ja laittoi sen itseään lähimpänä istuvan korealaisen pojan päähän, niin että hänen kasvonsa peittyivät kokonaan. "Ja tämän näköisinä morsiammet sitten tulivat hääpaikalle ja sulho sai jännittää, saako nätin morsiammen vai ei!" Opettaja nostaa huivia hieman. "Mutta opettaja, morsianhan on mies!" Mahtava kurssi.

Asiasta toiseen, olen pohdiskellut asioita, kuten usein teen, mutta onkohan Suomessa vähän turhan vakavaa? Tai siis olen usein miettinyt, että Japanissa on aika leikkisää. Täällä on esmes aivan järkyttävän paljon viihdettä, siis kaikkea jokaisen makuun. Ja televisiosta tulee lähinnä idioottiakin idiootimpia ohjelmia, kuten ohjelma, jossa on avaruussotureiksi pukeutuneita miehiä pyörivässä ja soivassa karusellissa, välillä kuuluttaja sanoo jonkin asian (esim. "juna" tai "kengät") ja kohdalle osuvan miehen pitää sanoa asialle sopiva ääniefekti, mutta jos hän sanoo väärän, heitetään hänet rangaistukseksi junavaunuun täynnä ylipainoisia hikisiä miehiä, jotka lääppivät häntä ja heittävät sitten kovakouraisesti ulos. Ihan oikeasti. Televisio-ohjelmien lisäksi kaikkialla on söpöjä hahmoja sun muita edustamassa niin virastoja kuin firmojakin, hassut rallatukset soivat taustalla ja kaikki on vaan jotenkin... vähän liian viihteellistä. Mutta viime aikoina olen miettinyt, että ehkä kyse ei olekaan siitä, että Japanissa kaikki on liian viihteellistä, vaan siitä että minä olen kasvanut liian vakavamielisen kulttuurin vaikutuksen alaisena? Ehkä suomalaisten asobikokoro eli leikkimielisyys on vajavaista. Suomalaiset ovat niin keskittyneitä pahoittamaan mieltään ja synkistelemään, että unohtavat leikkiä.

Että viettäkää taas vaan siellä vakavaa itsenäisyyspäivää ja muistakaa pahoittaa mielenne, jos joku tekee jotain vähänkään outoa linnan juhlissa!! (Esmes tanssii samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa!)

No joo joo, kyllä suomalaisetkin on oikeasti älyttömän hauskoja. Omalla oudolla tavallaan. Ja se ehkä puree minuun kuitenkin parhaiten.

Kummaa, että on jo joulukuu. Koulua on jäljellä itseasiassa vähemmän kuin takana eli yli puolenvälin on tultu opintojen suhteen. Oleskelua on kuitenkin vähän enemmän jäljellä, vaikkei sitäkään niin hurjasti. Puolen vuoden vaihto on lyhyt.

Ja tänään alkoi taas viikon koeputki (heh). Mutta mukavaahan hommaa opiskelu lopulta on.

So I'll keep moving just keep moving

Okinawan reissu takana on. Kioto tuntuu Okinawan jälkeen kahta kylmemmältä. Huh huh. Olen kateellinen japanilaisille, että niillä on niin monenlaista ilmastoa yhden pienehkön maan sisällä. Voivat mennä Hokkaidolle leikkimään lumessa tai Okinawalle nauttimaan biitsielämästä. Ei ole meillä suomalaisilla yhtä helppoa, vaikka lähes yhtä paljon maa-aluetta omistamme!!

Kerronpas kivasta reissustani!

Keskiviikkona lensin Jetstarilla Okinawan pääkaupunkiin Nahaan. Olin varannut neljäksi yöksi hyvin halvan hostellin, 900 jeniä (n. 7 euroa) yöltä. En ole ikinä ollut yhtä halvassa hostellissa. Siitä huolimatta hostelli ei ollut mitenkään huonoimmasta päästä. Tai siis skrubuinen se oli, mutta kyllä minusta verhon takana oleva sänky, mahdollisuus käyttää suihkua, vessaa, keittiötä ja tietokonetta sekä hyvä sijainti ovat ihan 900 jenin arvoista. Hostellissa oli myös mukava oleskeluhuone, jossa tutustuin hauskoihin ihmisiin ja opin paljon painokelvottomia juttuja.

Joka tapauksessa, keskiviikkona pyöriskelin vähän Nahan vilkkaimmalla kadulla Kokusai-doorilla, jolla on paljon matkamuistomyymälöitä ja turistihintaisia ravintoloita. Kävin sivukujalla syömässä rakastamaani gooya-chanpurua eli tofua ja karvaskurkkua (usein myös siankorvaa, mutta tilasin ilman) ja sitten olikin jo myöhä.

Torstaina lähdin vailla suunnitelmia haahuilemaan, päädyin bussiterminaalille ja hyppäsin bussiin numero 38, koska se oli menossa suunnalle, jossa muistelin olevan Sefautaki-nimisen Unescon maailmanperintökohteen. Hyppäsin pois sitten Sefautakin kohdalla (ainoana bussissa jäljellä olevana matkustajan) ja bussikuski tarjosi minulle sateenvarjoa mukaan, mutta minulla oli oma. Ihailin merta ja sitä Sefautakia, joka on joku muinaisten ryukyulaisten rukousmesta. Tollainen.

Mestan vieressä kielekkeellä oli asuintalo, jossa asukkaat pitivät kahvilaa. Menin kahville ja kakkuselle, koska talossa oli hieno piha ja upea merinäköala. Jäin vahingossa kahvilaan kolmeksi tunniksi juttelemaan omistajien kanssa ja lopulta minulle tarjottiin ilmainen lounas (aika huonoa bisnestä hei?) ja ruokosokeria imeskeltäviksi. Talon anoppi oli käynyt Suomessakin Pohjoismaita kiertävällä reissulla ja näytteli valokuvia minulle innoissaan. 

Siirryin sitten bussipysäkille, mutta bussi oli mennyt juuri ja seuraava oli tulossa tunnin päästä. Jostain ilmestyi yamagatalainen mies, joka harmitteli bussin missaamista. Menimme matkamuistomyymälään lämmittelemään (oli aika tuulista) ja kun sitten päätimme lähteä seuraavaa bussi odottelemaan, meidät kaappasikin taksi, joka tarjosi niin hyvän diilin Nahaan asti, että päätimme mennä yhdessä taksilla Nahaan. Koska tulimme hyvin juttuun yamagatalaisen kanssa, päätimme sitten mennä illallistamaan yhdessä okinawalaista livemusiikkia soittavaan ravintolaan. Siinä minä sitten söin ja join ja puhuin syntyjä syviä yamagatalaisen 36-vuotiaan duunarin kanssa okinawalaisen musiikin soidessa taustalla. Kävin myös tanssimassa paikallisen mummelin kanssa, joka vain raahasi minut pöydästä tanssimaan, minkä seurauksena ravintolan muutkin asiakkaat alkoivat spontaanisti tanssia. Joskus on joo astetta absurdimpaa. Jossain välissä ravintola meni kiinni ja lähdimme omille tahoillemme nukkumaan. Tuskin ikinä tulen koskaan tapaamaan uudestaan kyseistä yamagatalaista matkaajaa, mutta oli sen verran outo ilta, että tuskinpa häntä unohdankaan.

Perjantaina kävin sitten katselemassa Shurin linnaa, jossa Ryukyun kuningas tapasi asustaa. Hieno linna olikin! 

Haahuilin Nahassa ja söin tacoraisua eli ruokaa, jossa on tungettu tortillan sisältö riisin päälle. Heheh. Minkäpä kanssa riisi ei sopisi. Illalla kävin hostellin lähellä olevalla rannalla ihailemassa merta ja kulkukissoja. Okinawalla oli mielettömästi kissoja. Rannan kulkukissat olivat erityisen ihanaisia ja halusivat tulla syliin, enkä minä nyt hennonnut estää. Ensin siniharmaa kisuli kehräili sylissä ties kuinka kauan, kunnes röyhkeä musta kissa tuli ja ajoi sen pois ja tuli itse tilalle. Jossain vaiheessa taiwanilaiset turistit ottivat kuvia minusta ja kissoista (jes, kohta oon taiwanilaisissa matkaoppaissa joku outo Okinawan vaalea kissatäti) ja myöhemmin paikalle tuli Okinawalla asuva tokiolainen mies, joka sanoi käyvänsä katsomassa näitä kissoja lähes päivittäin ja rupattelimme sitten tovin, kunnes tuli kylmä ja oli pakko julmasti ajaa kissa pois sylistä ja palata hostellille.

Lauantaina oli viimein aurinkoista ja lämmintä, joten lähdin Tokashikin saarelle. Sinne pääsi lautalla tunnissa. Mukaani lähti myös hostellista saksalainen poika, joka oli menossa saarelle leiriytymään. Meri oli ihana. Saari oli myös ihana. Saksalainen lähti omille teilleen ja minä kävelin vuoren yli saaren länsipuolella olevalle rannalle, jolla ei ollut ketään ja käppäilin siellä keräillen simpukoita ja muita. Jossain vaiheessa rannalla kävi muutama ihminen, mutta sitten olin taas yksin. Päätin sitten pulahtaa uimaan Itä-Kiinan meren turkooseihin aaltoihin ja ai että oli lämpöistä ja ihanaista! Sitten kävelin takaisin satamaan vuorten yli ja palasin lautalla pääsaarelle. 

Sunnuntaina palasin Kiotoon. Oli mukava reissu. Okinawalaiset olivat välittömiä ja avoimia. Ehkäpä menen uudestaankin.

Luulen, että jos mieli on maassa, kannattaa lähteä matkalle. Vaikka vain naapurikaupunkiin. Kunhan pääsee hetkeksi eroon rutiinista. 

ひさしを貸して母屋を取られる

Loma loma lomaaaa! Doshishassa on tiistaista perjantaihin yliopistofestivaalit, mikä tarkoittaa, ettei luentoja ole. Oikein! Tämän kunniaksi lähden tosiaan keskiviikkona Okinawalle seikkailemaan, muinaisen Ryukyun kuningaskunnan raunioille! Karvaskurkun luvattuun maahan! Keskiviikkona 21 astetta lämpöä! Kelpaa! Ja sunnuntaina palaan.

Suomen kielen tunneilleni tuli toinenkin osallistuja, joka inspiroitui kokeilutunnista, jonka pidin viime viikolla. Osasinpas myydä hyvin suomen kieltä. Taisin unohtaa mainita partitiivista.

Palasin kuitenkin sattumalta samalla junalla toisen oppilaani kanssa ja keskustelimme Suomen ja Japanin eroista. Hän esitti, että suomalaisten ja japanilaisten rytmi on aika erilainen. Että suomalaisten aika kulkee verkkaisemmin ja japanilaiset vain imeytyvät virran vietäväksi. On siinä ehkä jotain perää. Mutta sen vain sanon, että japanilaiset kävelevät kadulla aivan sietämättömän hitaasti. Liittymättä ehkä koko aiheeseen.

Japanin pääministeri Abe on kuulemma niin inhottava tyyppi, ettei Etelä-Korean pääministeri halua tavata häntä. Ajatelkaa, jos nyt vaikka Ruotsin pääministeri toteaisi Jyrki Kataisen olevan niin karsea jätkä, ettei suostu edes tapaamiseen. Aikamoisen pomon nämä ovat maalleen saaneet.

Ydinsaasteen peittelemisen ja joka ilmansuunnalla saarista kiistelemisen lisäksi Japanin hallituspuolue Jiyuuminshu-too (自由民主党 = liberaalidemokraatit) eli lyhyemmin Jimin-too yrittää ajaa läpi aikamoisen kovaa salailulakia nimeltään tokuteihimitsuhogohoo（特定秘密保護法) . Kaikki lähti ilmeisesti jonkin ajan takaisesta tapauksesta, jossa kiinalaiskalastaja oli tunkeutunut Japanin merialueelle ja jotain hulabaliikkia siinä sitten oli, mitä Japanin hallitus ei olisi halunnut julkisuuteen, mutta eräs virkamiespä vuosi tietoja nettiin. No joo, tiedättehän te ne Snowdenit ja muutkin. Joka tapauksessa, nyt Japanin hallitus on ajamassa puoliväkisin läpi lakia, jonka nojalla se voisi määrittää valtion "erityissalaisuuksiksi" lähes mitä tahansa niin, että salaisuus olisi voimassa aina viisi vuotta kerrallaan siten että hallitus voisi sitten pidentää voimassaoloaikaa taas viidellä vuodella. Salaisuuksia olisi mahdollisuus myös määrittää yli 30 vuoden pituisiksi. Ja auta armias häntä, joka tällaisen erityissalaisuuden menisi vuotamaan julki, sillä jopa 10 vuotta vankeutta siitä saattaisi ropsahtaa. Ongelmallisinta tässä siis kuitenkin ymmärtämäni mukaan on se, että laki on niin epämääräisesti kirjoitettu, että miltei mikä tahansa olisi valtion turvallisuuden nojalla mahdollista määrittää tällaiseksi "erityissalaisuudeksi". Tämä tarkoittaisi käytännössä jo tällä hetkellä tiedonpimityksestä kärsivälle Japanin kansalle yhä pimenevää keskiaikaa.

Toki täällä on mielenosoituksia ollut, Tokiossa ja Osakassa kuulemma aikas isojakin. Rauhallisia tietenkin. Eivät japanilaiset varmaan edes tiedä, miten paikkoja rikotaan.

Mutta kuten kiinalaisopettajamme tänään sanoi, on tiedonpuute vaarallisempaa kuin mikään. Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän olet muiden pompoteltavissa. Joten ihmiset, tietäkää. Ottakaa selvää. Taistelkaa oikeudestanne ottaa selvää.

 Ettäs tiedätte.

Ihmetelläkseni jotain vähemmän vakavaa, voisin avautua momiji-garista eli ruskan metsästyksestä. Japanilaiset ovat ihan kreisinä ruskasta. Tulevat tänne Kiotoon sankoin joukoin vain ihaillakseen ruskaa. Lauantai-iltana ruskasta kuuluisiin temppeleihin oli monen tunnin jonot vain koska siellä oli valaistua ruskaa. Siis että ihmiset jonottavat katsomaan ruskaa. Näkeehän sitä nyt kaikkialla ympärillä. Ihan vähän hassua minusta.

Tässä kuitenkin teillekin kuva tosi punaisesta japaninvaahterasta ja ruskanmetsästäjistä sen juurella.

Olen ollut surullinen ja muuta sellaista, josta en aio avautua sen enempää, mutta tänään oli mukavaa lounasseuraa, perjantaina aivan huippu Franz Ferdinandin konsertti, ulkona punaisia puita ja sänkyni juuri sopivan pehmuinen. Ja sinnepä aionkin tästä painua ja huomenna nukkua pitkään.

奈良なら鹿しかいない。

Sormeni ovat niin kylmät, että voisin varmaan kannella jäätelöä kourassani tuntikausia ilman että se sulaisi. Onkohan ääreisverenkierron aktivointiin jotain hienoja taikakeinoja?

Kävin viikonloppuna ihailemassa upeaa ruskaa Kioton länsiosassa olevilla vuorilla. Temppeli vuorella pilkkopimeän metsän siimeksessä, höyryävä hengitys ja valaistut punaiset japaninvaahterat.

.

Yövalaistukset eivät kyllä näytä kuvissa ikinä niin hienoilta kuin oikeasti. Minut vei tuonne eräs mukava naisihminen, johon olen tutustunut. Vuoret ovat ihania. 

Sunnuntaina tein päiväretken Nagoyaan tavatakseni kaveriani. Matkaa Nagoyaan on vajaat 130 kilometriä, mutta säästin rahaa ja matkasin sinne paikallisjunilla kolme tuntia. Menimme käymään Toyotan teknologiamuseossa, joka oli tosi mielenkiintoinen. Tiesittekö, että Toyota on alunperin aloittanut koneistettujen kangaspuiden parissa? Museossa oli kaikkea rukilla langan tekemisestä nykyaikaisiin kutomakoneisiin sekä tietenkin auton kokoamisprosesseja ja vaihteiden toimintaperiaatteita ja kaikkea kivaa!! Vaikka idea mennä ko. museoon oli minun, oli teknillisestä yliopistosta valmistunut kaverini luonnolisesti eniten haltioissaan. 

Söimme myös hitsumabushia, joka on Nagoyan tunnettu ankeriasruoka. Rakastan ankeriasta. Vaan en sen hintaa.

Viime viikko on ollut kyllä kauheeta ulkonasyömissyöpöttelyä... No, tällä viikolla mennäänkin sitten iloista konnyaku-keitto-linjaa.

Paitsi kävin kyllä itseasiassa eilen syömässä falafelia vaihtarikavereiden kanssa. Falafelia, heh. Muutenkin ihan pöhkö koko juttu. Intialainen luokkakaverini soitti minulle ja pyysi lähtemään turkkilaiseen ravintolaan, jota joku japanilainen kaveri oli suositellut. Lähdimme sitten sinne porukalla, ko. japanisen kaverin oli tarkoitus tulla suoraan sitten ravintolaan. Ongelmaksi muodostui, ettei kukaan lopulta tiennyt missä ravintola tarkalleen oli. Etsimme sitä melkoisen kauan ja kun lopulta löysimme sen, niin ei se ollut mikään turkkilainen vaan persialainen ravintola. No, mitäs pienistä, kaipa niillä jotain tekemistä on toistensa kanssa. Ihan hyvää falafelia sieltä sai.

Sitä ennen kävin myös viimein Narassa, joka tuossa tunnin junamatkan päässä sijaitsee. Sinne se Japanin eka keisari laskeutui peurallaan taivaista. Siellä ne peuran jälkeläiset edelleen temmelsivät. Tämäkin yksi tässä ostaa jäätelöä.

Sitten siellä oli hienoja temppeleitä ja pyhäkköjä. Kaikki sillä lailla mukavan tiiviisti sijoiteltuna, että pari tuntia Narassa turisteiltuani päätin lähteä takaisin Kiotoon. 

Mutta tänään, tänään perjantaina! Tänään menen katsomaan Osakaan Franz Ferdinandin keikkaa! Hölmöä mennä katsomaan skotlantilaista bändiä Japanissa. Mutta toisaalta muistelin tässä juuri, että tutustuin alunperin Franz Ferdinandiin itse asiassa Paradise Kiss -animen lopputunnarin kautta. Että ihan sopivaa siis. 

Meidän pitää tehdä kirjoittamiskurssilla tutkielma jostain yhteiskunnallisesta teemasta, ja päätin tehdä lihansyönnin haittavaikutuksista maailmalle. Se on aihe, josta löytyy paljon materiaalia, mutta josta japanilaiset eivät tiedä paljoakaan. Joskus mietin, miksi Japanissa on niin paljon nuoria, jotka eivät tiedä tai välitä mistään muusta kuin omaa lähipiiriään koskevista asioista. Onko tässä yhteiskunnassa jotain erityisen passivoivaa? Johtuuko se kouluksesta, joka ei anna eväitä kriittiseen pohdintaan? Vai hierarkiasta, joka estää ylhäältä tulevan arvostelemisen? Poliittisesta salailusta? 

Onneksi en ole mikään yhteiskuntatietelijä.

Hitsiläinen, kadulle olevan ikkunani edessä näkösuojana toimineista puista alkaa olla lehdet lopussa.

自分を失ってしまう

Tänään on ollut tosi britteinsaarimainen ilma. Sateinen ja sumuinen.

Viime viikonloppuna löysin suomalaista leipää myyvän leipomon nimeltään Kiitos Leipomo. Sieltä sai myös karjalanpiirakoita.

Ja olen selvästi päättänyt olla kovan luokan japanilaisen perinteisen esitystaiteen harrastaja, sillä kävin katsomassa tällä kertaa rakugoa (落語) eli perinteistä japanilaista lavahuumoria. Se oli hulvatonta, eikä kovin kallistakaan. Idea on siis, että lavalla on kerrallaan yksi esiintyjä kimonossa tai vastaavassa polvi-istunnassa kertomassa tarinaa. Hän esittää äänensävyjä vaihtamalla kaikki tarinansa roolit ja käyttää välillä apuvälineenä liinaa ja viuhkaa. Lopussa on tarinan "pudotus" eli yllättävä koominen juttu, jossa on koko tarinan hauskuus. Toki tarinassa on hauskoja kohtia sitä ennenkin, mutta lopun pudotuksesta koko lajin nimi tulee. Perinteisesti rakugo on ollut miesten esitystaidetta, mutta nykyään naisiakin on kuulemma alalla, tosin hyvin pienissä määrin.

Maanantaina alkoivat työt! Pidän siis joka maanantai eräälle japanilaisnaiselle suomen kielen yksityistunnin osakalaisessa kielikoulussa. Opiskelija vaikutti motivoituneelta. Hän aikoo hakea Helsingin yliopistoon englanninkieliseen maisteriohjelmaan, ja on tehnyt viisaan päätöksen opiskella suomea arjessa pärjäämisen vuoksi. Ensi maanantaina pidän myös kokeilutunnin mahdollisesti suomen kielen opiskelusta kiinnostuneille sekä välillä sijaistan muita opettajia, joille tulee esteitä. Itsestään selvää, mutta vaikuttaa täydelliseltä työltä. Tosin ensi maanantaina voisin olla hyppäämättä väärään junaan ja päästä Osakasta ihmisten aikoihin kotiinkin...

Keskiviikkona kaverini Mimosa tuli käymään Kiotossa, joten hengailin hänen kanssaan keskiviikkona ja torstaina. Mimosa toi Kiotoon auringon ja kun saatoin hänet bussille, alkoi sataa välittömästi... Oli kivaa höpistä suomeksi.

Mitäköhän muuta minä olen tässä tehnyt? Parina iltana taiwanilainen naapurini on tullut huoneeseeni ja olemme jutelleet iltamyöhään asti. Asuntolassa asumisessa on puolensa. Yhtenä iltana toinen taiwanilainen naapurini tuli myös huoneeni läpi päästäkseen parvekkeen kautta huoneeseensa, koska oli kadottanut avaimensa...

Viime viikon kielitieteen luennolla oli vieraileva professori luennoitsemassa. Hän oli jonkun yliopiston japani vieraana kielenä -opettajien koulutuksesta vastaava proffa, mutta hänen luentonsa ei ollut kovin kummoinen. Opimme mm. japanilaisen kulttuurin olevan erilainen kuin muiden maiden kulttuurit! Koska nimenomaan japanin kulttuuri vs. jäljelle jäävän maailman yhteinäinen kulttuuri. Opimme myös perinteisiä japanilaisia ajatuksia, kuten "jos joku lyö sinua oikealla poskelle, käännä hänelle vasenkin" ja "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa". Huomautin hänelle poskijutun olevan Raamatusta ja vaikenemisjutun aika maailmanlaajuinen sanonta, jonka alkuperä on kyllä todennäköisemmin jossain Intiassa tai Lähi-idässä kuin Japanissa. Professori oli huomautuksistani aidosti hämmentynyt. Melkoisen posketonta. Mutta japanilaisen kulttuurin ehkä ominaisin piirre on ottaa tapoja/kirjoitusmerkkejä/keksintöjä muista kulttuureista ja tehdä niistä japanilaisversioita.

Lisäksi minusta ei tunnu kyllä, että Japanissa harrastettaisiin kauhesti toisen posken kääntämistä. Kuolemantuomio ja kaikkea. Kuolemantuomiosta oli keskustelua tänään väittelytunnilla ja olin luokkamme ainoa, joka ei kannattanut sitä. Onneksi emme pitäneet mitään virallista väittelyä siitä. Vaikka siinä olisi voinut olla tilaisuuteni poistaa kuolemantuomio Kiinasta, Taiwanilta, Etelä-Koreasta, Japanista, Thaimaasta ja Intiasta.

Olen lukenut nyt Kanae Minaton kirjaa Shoojo (少女, suom. "tyttö").  Se on mielenkiintoinen kertomus empatiakyvyttömyydestä, kusettamisesta ja väärinkäsityksistä. Olen aikaisemmin lukenut samaisen kirjailijan bestsellerin Kokuhakun, josta on tehty leffakin. Sekin käsittelee ihmismielen karseuksia.

Suupieliini on tullut omituiset haavaumat, enkä keksi mistä se voi johtua. Ostin jotain lääkerasvaa, jonka merkki on Rohto. Se ei voi olla huonoa, kun sillä on noin hyvä nimi.

Tänne on tullut jo kunnon syksy, eikä ulos sovi lähteä ilman kaulaliinaa. Vaihdoin myös kesäpeittoni syyspeittoon. Syyspeitto on ihanan pehmoinen. Yhtenä iltana laitoin jopa suihkun jälkeen hetkeksi lämmittimen päälle, kun kylmäsi. Japanissa (Hokkaidoa lukuun ottamatta) on varmaan taloudellista rakentaa, kun kukaan ei oleta, että talot tarvitsisi eristää. Olisikohan se loppupeleissä kuitenkin halvempaa eristää talot kuin lämmittää niitä tehottomasti kalliilla sähköllä? Joku alan ihminen voisi tutkia tätä. Itse ajattelin tutkia kaikkea turhaa kuten kaunokirjallisuuden suomentamista japanista.

 Yomiurissa (Japanin suurin sanomalehti) oli muuten tiistaina juttu suomalaisen koulutuksen joustavuudesta. Se käsitteli kymppiluokkasysteemiä, koulun aloittamisen myöhäistämismahdollisuutta ja luokalle jättämistä. Totta kai ihailevaan sävyyn, ei kai Suomen koulutuksesta täällä muuhun sävyyn voi kirjoittaa. Siinä kävi kuitenkin myös ilmi, että vaikka Japanissa on opetuslainsäädännöllisesti mahdollisuus jättää oppilas luokalleen, sitä ei yleensä tehdä. Kaikkien pitää mennä samaa putkea pitkin, pysyi perässä tahi ei.

Usein mietin, että pystynköhän enää ikinä ystävystymään kenenkään kanssa oikeasti.

恥を知らねば恥かかず

Äsken tulin yliopistolta kotiin, kun vastaani tuli aikaisemmasta risteyksestä asuntolamme erään saksalaistytön siepannut asuntolatätimme, joka sieppasi minutkin mukaansa ja vei meidät läheiseen pastapaikkaan syömään. Söimme pastaa ja kakkua ja asuntolatäti kertoi elämäntarinansa. Sujuu se tiistai-ilta näinkin.

Meillä oli pitkä viikonloppu. Kävin Osakassa pyörimässä yksikseni ja ihailin pilvenpiirtäjän 30. kerroksesta yöllistä kaupunkia. Tajusin, ettei mikä tahansa yöllinen kaupunki aiheuta sydämessäni sitä tiettyä musashisaa, ööh, tyhjyyden tunnetta, vaan sen täytyy olla Tokio. Osakakin on toki ihan varteenotettava kaupunki. Palatessani illalla kotiin olin kuitenkin iloinen, että saan asustella pienessä sympaattisessa Kiotossa.

Sunnuntaina opiskelin ahkerasti kunnes yhtäkkiä illalla oveeni koputettiin. Ovella oli asuntolani eräs saksalainen ja viereisen asuntolan amerikkalainen, jotka pyysivät minut pippaloihin viereiseen asuntolaan. Uskomatonta! Olen aina unelmoinut, ettei minun itse tarvitsisi tehdä mitään tutustuakseni ihmisiin, vaan minut tultaisiin vain hakemaan kotiovelta ihmisten pariin ja niin vain sitten kävikin! Menin sitten viereiseen asuntolaan (tässä on kolme asuntolaa samassa pihapiirissä, joista vain yksi on seka-asuntola (tai no se on sellainen vanha puutalo, ehkä enemmän kimppakämppä kuin asuntola?), joten pippalot olivat siellä) ja tutustuin ihmisiin. Juttelin pitkään yhden japanilaisen pojan kanssa Yu-Gi-Oh!-korttipelistä. Aihe lämmitti sydäntäni mutta teki samalla niin kovin surulliseksi.

Eilenpä menin katsomaan buyoota (舞踊) eli japanilaista perinteistä tanssia, joka juontaa juurensa 1600-luvulle. Paikka oli Gion Koobu Kaburenjoo (祇園甲部歌舞練場). Ei ole kuulemma halpaa huvia, mutta olin sattumalta saanut eräältä tanssissa esiintyvältä tutun tutulta ilmaislipun sinne. Kyseessä oli Mitsu Nishikawan jokavuotinen... resitaali (mikä se on??), jossa oli monien eri esittäjien 10-20 minuuttia kestäviä shamisenilla ja laululla säestettyjä soolotanssiesityksiä. Naisesittäjät olivat pukeutuneet geishoiksi ja miesesittäjät hakamaan. Muutama lapsiesityskin oli, suloisia olivat. Joka esityksen välissä oli pieni vessatauko, mutta yhteensä tilaisuus olisi kestänyt 6 ja puoli tuntia. Reilun kolmen tunnin istumisen jälkeen päätin poistua paikalta. Vaikka paikka oli ihan hieno teatteri, niin ihmiset tulivat ja menivät miten sattui ja kävivät välillä syömässä, joten en katsonut kesken poistumisen olevan kovin epäkorrektia. Tanssiesitykset itsessään olivat varsin kiehtovaa katsottavaa, joten jos tilaisuus tulee, niin suosittelen buyoo-esityksessä käymistä lämpimästi.

Tässä vielä kuva teatterin ulkoa ja sisältä.

Kun kävelin kotiin esityksestä, kauppakadulla varhaiskeski-ikäinen mies tuli puhumaan minulle. Samat "mistä olet, mitä teet Japanissa" -jutut, ja sitten jotain sen avautumista siitä, kuinka olisi kivaa osata englantia. Se oli jotenkin tosi ärsyttävän oloinen tyyppi, joten vastailin sille vaan tympeästi jotain, että en voi auttaa sitä sen englannin kanssa, koska puhun suomea enkä englantia, mutta se vain roikkui perässäni ja intti, että se voi opettaa minulle japania jos opetan sille englantia. Aargh, en tiedä miksi, mutta tuollaiset vajaaälyiset limaiset äijät keittävät vaan niin yli. Kuules ukkeli, mulla on ihan tarpeeksi niin kavereita kuin ammattilaisiakin ympärillä, jotka voi opettaa mulle japania, ja jos mä opettaisin jollekin englantia, niin tekisin sen rahasta. Kerroin miehelle, etten tajua, mitä hän ajaa takaa eikä minulla ole aikaa moisiin turhanpäiväisyyksiin. Mies lähti tiehensä, mutta jostain syystä jäi jotenkin tosi ahdistava olo ja hengailin kauan vaatekaupoissa, ettei mies varmasti seuraisi minua tai mitään. Tollaiset heput on tosi kuumottavia.

Onneksi olen saanut olla tekemisissä enimmäkseen herttaisten ja hauskojen ihmisten kanssa.

Olemme Japanin kirjallisuuden tunnilla lukeneet Yoroboshi-nimisestä noo-näytelmästä tehtyä modernia näytelmäversiota, mutta tänään siirryimme lukemaan sen alkuperäisversiota, joka on kirjoitettu 1400-luvulla. En ole ihan varma, onko meidän tarkoitus ymmärtää tunnin sisällöstä jotain. Mutta onneksi opettaja käyttää vähintään puolet tunnista kaikesta muusta kuin aiheesta puhumiseen.

Jätin muuten vertailevan mediateorian kurssin kesken, koska se oli tylsä ja vaikea. Kommunikaatioteoria ja kielitieteen kurssi ovat sen sijaan huippuja.

Täällä näkee muuten Marimekon unikkolaukkuja (ja joskus muitakin kuvioita) varmasti enemmän kuin Suomessa. Oikeasti. Mahtava markkina-alue. Tarvitsisikohan Marimekko japanin kääntäjää?

Ai niin, kävin viime perjantaina Kioton keisarillisessa palatsissa, koska se oli auki yleisölle.

Japanin kieli on vaan jotain niin ihanaa, että sitä on vaikea selittää.

残り物には福がある

Oi ihana radio, joka soittaa kasari- ja ysärimusakkia!

Keskiviikko ja takana viisi japanin koetta. Nämä ihmiset rakastavat kokeita. Yhteenkin piti opetella kappale ulkoa ja täydentää sitten puutuvat kohdat kokeessa. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Itkettää lähinnä japanilaisten puolesta, joille opetetaan kaikkia kieliä tällä metodilla ja sitten ihmetellään, miksei kukaan osaa mitään.

Viikonloppuna oli halloween-juhlat sun muuta illanviettoa. Opin paikallisessa, että Japanissa ei ole sosiaaliturvatunnuksia, mutta niiden käyttöönottamisesta käydään keskustelua.

Yritin mennä Mitsubishi-Tokyo-UFJ-pankkiin (mikä nimi toikin nyt on pankille??) avaamaan tiliä, mutta syliini tungettiin vain kasa lomakkeita ja käskettiin avaamaan tili postitse. En pitänyt ajatuksesta (ja lomakkeet aiheuttivat päänsärkyä), joten maanmiestäni Annikaa haastateltuani menin Japanin postiin tilin avaamaan. Se hoitui alle puolessa tunnissa postikonttorissa. Olen aina pitänyt Japanin postista. Sieltä saa nostettua rahaa suomalaiselta tililtä, läheteltyä kirjeitä ja postipaketteja sekä nähtävästi avattua helposti tilin. Sitä paitsi lähipostini virkailijamies (saman jonka kanssa puhuin revontulista) on ihana.

Perun aikaisemmat sanani Japanin jogurttien epämonipuolisuudesta. Olen kierrellyt kauppoja ja löytänyt mm. jogurtteja, joissa on papuja. Papuja jogurtin seassa. Ei hedelmänpaloja, vaan papuja.

On ollut vähän mehuton olo viimeaikoina ja tänään kolmen maissa kotiin palatessani harkitsin jo saman tien petiin painumista, mutta paransin ajatukseni ja lähdin Kamogawalle kävelylle. Joissain puissa on jo ruskaa. Linnut, kissat ja veden solina paransivat mieltäni kovasti. Kotimatkalla kävin lähikaupassani ja sain keksin, koska ostin ruokaa yli 1500 jenillä. Lisäksi kassatäti pakkasi ostokseni kangaskassiini. Siis kyllä täällä useissa kaupoissa pakataan kaupan muovipussiin ostokset, mutta ei kukaan ole aikaisemmin pyytänyt minua antamaan kangaskassiani ja pakannut ostoksia siihen. Tätä kutsuisin jo asiakaspalveluksi.

Siinä joki, alkavaa ruskaa, Japanin lippu ja Hiei-vuori.

Eilisessä sanomalehdessä kerrottiin, että kolme vuotta sitten vastavalmistuneena työllistyneistä kolmasosa on jo menettänyt työnsä. Eivätkä kaikki vastavalmistuneet täällä enää saa heti töitä. On romahtanut japanilainen yliopistosta suoraan elinikäiseen työsuhteeseen -yhteiskunta.

Puhuin tänään japanilaisen yliopistotoverini Masamin kanssa Japanin koulutuksesta. Sain lievän valaistumisen hetken. Niin kutsuttu yutori-kyooiku (ゆとり教育) eli koulutuksen helpottaminen tuntimäärältään ja sisällöltään on ollut Japanin julkisissa kouluissa trendi jo muutaman vuosikymmenen. Kuulemma esimerkiksi 2000-luvun alun koululaiset opiskelivat ympyrän pinta-alan laskemista kolmoseksi pyöristetyllä piillä, koska 3,14 olisi ollut liian monimutkainen luku lapsukaisille. (Tämän kuitenkin huomattiin hämmentävän myöhempää matematiikan opiskelua ja nykyään tilanne on korjattu. Kuinkakohan tarkalla piillä Fukushiman insinöörit kävivät oman peruskoulunsa?) Japanilaisen julkisen koulun tärkein periaate on, että kaikki menevät samaa tahtia ja sen tahdin määrää luokan hitain oppilas. Tämä löysäilymeininki on johtanut siihen, että vanhemmat laittavat lapsensa koulun ulkopuolella toimiviin kalliisiin preppauskouluihin eli jukuihin (塾), joissa sitten opetellaan piin oikea arvo ja muita hurjan monimutkaisia asioita. Samasta syystä monet vanhemmat laittavat lapsensa mieluummin kalliisiin yksityiskouluihin kuin julkisiin kouluihin.
Masami on käynyt koulutuspolitikkaa käsittelevällä kurssilla ja lupasi tuoda minulle kurssimateriaalia luettavaksi. Aihe kiehtoo minua. En ole varma nykytilasta, mutta omassa lapsuudessani luokka eteni opetussuunnitelman mukaan ja hitaammat saivat tukiopetusta. Hienoissa tapauksissa nopeat saattoivat saada lisäopetusta.

Luin tosin Hesarista, että Suomessakin maksulliset tukiopetukset kasvattavat suosiotaan. Eikö koulu enää tarjoa tukiopetusta? Jos ette pidä koulutuksen tasosta huolta siellä Suomessa, niin laskeskelette kohta ympyrää kolmoseen pyöristetyllä piillä ja yleissivistyksenne rajoittuu oman maanne pääkaupungin sijoittamiseen kartalle.

Mietin, että olisi jossain välissä hauskaa käydä pistäytymässä tuolla Japaninmeren puolella. Kioton prefektuuri nimittäin yltää sinne asti. Tämä yllätti minut. Kaipaan merta. Ehkä menen viikonloppuna merelle.

習うより慣れよ

Jaksaa joo sataa. Taifuuneita tulee yksi toisensa jälkeen. Taifuunikauden olisi pitänyt jo loppua. Ilmastonmuutos.

Eilen kävin työhaastattelussa, jonka tuloksena tulen ensi kuusta alkaen opettamaan kerran viikossa suomea Osakassa. En sitten sen eksoottisempaa duunia keksinyt. (Olen siis opettanut ennen tänne tuloani vajaat pari vuotta suomea maahanmuuttajille.) Jos minut valitaan Marsiin lähtevien uudisasukkaiden joukkoon, saan luultavasti sielläkin suomen opettajan pestin. 

Työhaastattelumatkallani kävin myös Osakassa asuvan korealaisen kurssikaverini kanssa syömässä ynnä muuta. Siinä vasta mahtava tyyppi! Sen kunniaksi lainasin tänään kirjastosta korean kielen oppikirjan. Jos talvella menisi vaikka siellä käymään, niin olisi kiva osata kirjaimisto ja jotain matkailusanastoa edes. 

Tänään kävin lounaalla erään japanilaisen tuttavan kanssa, ja hän vei minut Urasenke-teehuoneen yhteydessä olevaan museoon, jossa oli japanilaista keramiikkaa (lähinnä teehen liittyvää) sekä matcha-maistiainen. Sinne pääsi ilmaiseksi Doshishan opiskelijakortilla. Matchaa tehtiin meille hienosti teeseremonioiden. Tässä kuva ylväästä teestä. Kupin on tehnyt kuuluisa naralainen muotoilija. 

Vautsi vau. Mutta totta puhuen kaikki teeseremoniointiin liittyvä on ehkä ahdistavinta mitä tiedän Japanissa. Käännä vasempaan, juo oikeassa kulmassa, käännä oikeaan ja plaplapla. Eihän siitä teestä voi nauttia, kun pitää stressata, että juoko sitä nyt oikeassa asennossa. Chadoo on kyllä viimeinen asia, mitä harrastaisin.

Ei silleen, että vihaisin perinteitä ja hassuja tapoja ja sääntöjä, mutta jotenkin ruokailu ja liian tiukat säännöt eivät vain sovi yhteen. Suuhun pistettävistä asioista kuuluu nauttia. Ruokailun ulkopuolella voin sitten tehdä vaikka kuperkeikkoja, jos se on jotenkin jumalallisen perinteikästä.

Ensi viikolla on seitsemän koetta. En ajatellut stressata asiasta. Paitsi ehkä yhdestä sanastokokeesta. Mutta siitäkään en liikaa. 

Yritin lukea kirjastossa Matsuo Bashon ja Ihara Saikakun runoutta, mutta en ymmärtänyt siitä paljoakaan. Mutta pystyn ehkä elämään sen tosiasian kanssa, etten kykene ymmärtämään 1600-luvun japania. Saikakua haluaisin kyllä kauheasti lukea, joten taidan etsiä jostain vaikka käännöksiä käsiini. Lohduttautuakseni lainasin täysin sattumanvaraista japanilaista nykyrunoutta.

Olen nähnyt viime aikoina niin hirveitä painajaisia, etten haluaisi mennä nukkumaan. Viime yönä näin unta kattojen päällä leijuvasta jättiläisestä, joka liiskaili ihmisiä kädellään. Se oli monivaiheinen ja kammottava uni, mutta lopulta jättiläinen saatiin tapettua merestä äärettömän kovalla paineella ruiskutettavalla vedellä. Aamulla olin jostain syystä vakuuttunut, että tämä oli enneuni ja kirjoitin ylös, miten jättiläisen saa tapettua. Näin illemmalla ajateltuna en usko leijuvan jättiläisen ilmestyvän lähiaikoina, mutta en myöskään haluaisi nähdä tänä yönä yhtä todentuntuista unta.

Mainitsinkohan muuten jo, että menen ensi kuussa Okinawalle? Meillä on pieni lomanen marraskuun lopussa, joten varasin lentoliput Okinawalle. Olen halunnut mennä sinne lukioajoista lähtien. Japanissa lukiossani oli kuvisopettaja, joka oli ihan sekaisin kaikesta okinawalaisesta. Meidän piti muun muassa tehdä savesta okinawalaiset shisa-leijonat okinawalaisen musiikin soidessa taustalla. 

Pitää muuten avata pankkitili täällä, jos aion töistä palkkaakin saada. Olen kuullut, että pankkivirkailijoiden kanssa voi joutua käymään ulkomaalaisena aikamoista sananvääntöä asiasta, mutta mikäs sen mukavampi tapa viettää perjantaita.

Tässä teille vielä ilahduttava kuva pilvenpiirtäjän 29. kerroksessa syödystä osakalaisesta okonomiyakista.

天高く馬肥ゆる秋

Yhteiskeittiössämme on hämmentävä mikro, johon ei tarvitse laittaa mitään aikaa, vaan se pysähtyy automaattisesti sitten kun kokee ruoan olevan tarpeeksi lämmintä. Tämä on nyt viimein sitä japanilaista huippuelektroniikkaa.

Märkäisä ja sateisa viikonloppu. Myös hauska ja vähän absurdi viikonloppu. Perjantaina menimme suomalaisporukalla izayakaan. On ihanaa saada puhua välillä suomea ja nauraa vedet silmissä. Lukiovaihdossani sain puhua suomea koko vuoden aikana ehkä vajaa kymmenen kertaa. Lukiovaihto Japanissa on muutenkin aika pimeä juttu. Mutta sen valossa yliopistovaihto tuntuu kahta mainiommalta.

Lauantaina menin syyskuussa tutustumani japanilaisen synttäreille erääseen baarin, jota pitää suomalaisen ja japanilaisen poika (äh, miten suomeksi voi ilmaista "haafun" järkevästi?), joten taas sain puhua suomea! No siellä oli toki sitten muutakin porukkaa (joista kaksi suomalaista) ja puhuimme syvällisistä aiheista kuten Edo-kauden aikaisista nimityksistä sukupuolielimille... Juttelin myös hauskan australialaisen kanssa, jonka kanssa puhuimme koko illan japania ja jossain vaiheessa joku huomautti sen olevan omituista, mutta maassa maan kielellä, sanon minä. Puhun japania luontevammin ja sujuvammin kuin englantia, ja austalialainen puhui täydellistä japania, joten englannin puhuminen se vasta olisi pöhköä ollutkin. Tajusin muuten tässä yksi päivä, mitä englannista tulee mieleen. Tehosekoittimessa laitetut ruoat. Siis että kaikki englannin sanat on silleen... mössättävä suussa. Ei siinä mitään tietenkään. Soseruoat voivat olla ihan hyviä.

Menimme sieltä sitten jossain vaiheessa porukalla... jonnekin toiseen baariin. Baariin piti mennä outoja kapeita portaita ja sisällä oli valaistus ainoastaan kynttilöillä ja ihmisiä tupa täynnä. Istuimme erään tytön kanssa ikkunanlaudalle, joka oli ainoa paikka, jossa pystyi hengittämään tupakansavuisessa baarissa. Ikkuna oli siis auki, mutta siinä oli kalterit, ettei tippuisi. Ikkunasta näkyi myös vieressä oleva hylätty ala-aste, joka oli vähintäänkin karmaiseva. Puhuimme siinä sitten tytön kanssa elämän syvällisistä ongelmista ja sen sellaisesta, mistä nyt hei tuollaisessa mestassa voi keskellä yötä puhua. Sitten jossain vaiheessa sinne tuli geisha. Kuulemma oikea. Istui baaritiskille juomaan. Ihmiset tanssivat. Lopulta seurueemme päätti siirtyä seuraavaan paikkaan, mutta yksi meistä oli lähdössä taksilla kämppäni suuntaan, joten päätin lähteä siinä vaiheessa samaa matkaa, koska kävelin jo edellisenä iltana sateessa kotiin.

Olipa epätodellinen ilta.

Tänään taidan löllyä kotona ja katsoa animea.

Pakko avautua Haruki Murakamin uudesta kirjasta. Siinä päähenkilö menee tosiaan Suomessa käymään. No, eräässä kohdassa hän tulee tapaamaan vanhaa ystävätärtään tämän mökille, ja ystävättären mies tarjoutuu lähtemään lasten kanssa kaupoille pois tieltä. Päähenkilö kuulee miehen puhuvan suomea ja on erottavinaan tämän puheesta sanan "ice cream", johon lapset riemuisasti reagoivat. Mutta arvon herra Murakami, vaikka japaniksi "aisu kuriimu" tulee suoraan englannista, niin suomeksi se on "jäätelö". Jos isä puhuu lapsilleen suomea, hän puhuu "jäätelöstä". Tai ehkä "jädestä" tai "jätskistä", mutta se ei nyt vain millään ilmeellä muistuta sanaa "ice cream". Että olisitko nyt arvon Nobel-ehdokas voinut katsoa vaikka Google Translatorilla mitä on jäätelö suomeksi?
Ärsyttää, kun kirjailivat eivät tee taustatyötä kunnolla.

Menen muuten keskiviikkona työhaastatteluun suomen kielen opettajan sijaiseksi. Saan vihdoin nimittäin osa-aikatyöluvan ensi viikolla. Pitää ehkä vähän googlailla jotain työhaastatteluetikettejä... Heh, kaikkea sitä.

Kävin muuten viime viikolla uimassa Doshishan viereisessä uimahallissa, johon Doshishan opiskelijat saavat alennusta. Ihan mukava mesta, siellä ainakin neuvottiin kädestä pitäen, kun vain sanoi olevansa ekaa kertaa siellä. Meinasi kyllä pokka pettää, kun altailla opastaja kertoi jokaisen radan käyttötarkoituksesta, ja esitteli radat, joihin voi mennä, jos haluaa uida yli 50 metriä. Ei, tänään tulin kyllä uimaan valitettavasti vain 10 metriä! Siis oikeasti mitä. Altaissa ei myöskään ollut lainkaan syvää päätä, vaan jalat olisi saanut pohjaan milloin vain. Toisaalta no, tunnen aika paljon täysin uimataidottomia japanilaisia. Minusta on outoa, ettei saarivaltiossa ole pakollista uimataitovelvollisuutta.
No joo. Vesi oli myös vähän turhan lämmintä, mutta kyllä minä sitten sain omaa mummovauhtiani kilsan vedettyä ja ai että oli hyvä olo sen jälkeen! Taidan mennä maanantaina uudestaan.

Pitäisi käydä joku päivä Kioton mangamuseossa.

Sataa ja ikkunastani näkyvä vuori on sumun peitossa.

腹が減っては戦ができぬ

Viikonloppuna kävin Gokojingu-jinjassa (御香宮神社) matsurilla, jolla juhlittiin hedelmällisyyden jumalattaren syntymäpäiviä ja tarjottiin ilmaista sakea, joka tekee kauniiksi ja onneliseksi ja sitä rataa. Matsuri-idea oli hoodeilta kotoisin olevan Masamin ja saimme hienon porukan, joka koostui japanilaisesta, italialaisesta, neljästä suomalaisesta ja kolmesta kiinalaisesta. Matsurilla heiluteltiin hienoja hanagasoja eli ööh... kukkaissontsia, ne kai edustivat jotain aluetta per sontsa.

Matsureita ei niin hirveästi syksyisin harrasteta, joten oli kiva käydä noin vilkkaalla matsurilla. Ajateltiin, että oltaisiin menty jonnekin vielä yksille, mutta sitten ahdistuimme liikaa yöjunien olemassaolemattomuudesta ja hajaannuimme kotikulmillemme. Meitä jäi kuitenkin kolme kiinalaista, italialainen ja minä Imadegawan metriksellä ja päädyimme sittenkin metriksen lähellä olevaan hassuun hiljaiseen paikalliseen. Siellä oli neljä paikallista nousuhumalaista, joiden kanssa meillä oli hauskaa.

Sunnuntaina tuttavani tuli Tokiosta Kiotoon käymään ja kiertelimme Kiotota. Näin peräti kaksi hääseremoniaa. Japanilaisessa kalenterissa on kuudenlaisia päiviä, joista yksi tyyppi on dai-an (大安) eli "suuri turvallisuus". Se on luonnollisesti japanilaisten suosituin päivä mennä naimisiin. Sunnuntaina oli dai-an, siksi oli paljon hääseremonioita. Tässä yksi salakuvattuna. Hääpari on punaisen sontsan alla.

Tänään oli tai-iku no hi (体育の日）eli liikunnan päivä, joka on kansallinen lomapäivä. Poikkeuksena yksityiset yliopistot. Mitään lomaa ois halunnukaan. Kävin tokiolaisen tuttavani kanssa kuitenkin koulupäivän jälkeen Arashiyamalla. Hieno mesta. Siellä oli joella soutuveneitä ja aloin brassailemaan soututaidoillani (kuuluisat ovat!), joten päätimme lähteä soutelemaan, mutta valitettavasti soutuveneiden vuokrauspiste ehti juuri mennä kiinni nenämme edestä... Kovin pettymyksellistä. Mutta kävelimme bambumetsässä, se oli häkellyttävän upeaa!

Kiinalaisen mörähtelevän opettajan luetunymmärtämiskurssi on huippu. Olemme lueskelleet siellä tekstejä japanilaisen lukion äidinkielen kirjoista ja analysoineet niissä käytettävää retoriikkaa ja typeriä steretypioita sun muita. Lisäksi opettaja kertoo välillä mitä sattuu mistä sattuu, mikä on usein rutkasti opettavaisempaa kuin oppikirjojen ihaileminen. Muuttuuko muuten suomalaisissa uutisissa äänenlaatu eri aiheista puhuttaessa? Esimerkiksi puhutaanko EU-suhteista eri äänensävyyn kuin Venäjä-suhteista?

Joskus mietin tatemaen (julkisivurooli) ja honnen (sisäiset ajatukset) käsitteitä ja sitä, että ovatko ne nyt sitten niin erityisiä juuri Japanille. Kyllä Suomikin on sellainen "voisin ehkä tullakin (eli en)" -kulttuuri. Eikö koko ihmisyys ole yhtä näytelmää ja roolien täyttämistä. Toisaalta niin, kaipa honnessa ja tatemaessa on kyse niiden tietyntyyppisestä toteuttamisesta, jota ei ehkä joka maailmankolkassa harrasteta.

Lainasin Kalevalan japaninnoksen yliopiston kirjastosta. Pitänee mennä kotiuduttua folkloristien kuuluisalle Kalevala-kurssille, on Kalevala sen verran hauska juttu kuitenkin.

Minusta tuntuu, että Kiotossa kaikki on kuuluisaa. Kioton kuuluisa vihreä tee, pikkelsit, japanilaiset makeiset, silakat, udon, kalaruoat, tofu, sipuli... Itseasiassa uskon, että tämä on joku typerä käytännön pila, jossa jokaisen ruoka-aineen etuliitteeksi laitetaan "Kioton kuuluisa". Japanissa kaikki myy paremmin, jos se on jonkin alueen kuuluisaa jotain.

Kiotolaiset ovat myös japanilaisista eniten leipää syöviä tallustajia.

Japanissa ei ole hirveästi jogurtteja, mutta ihan parhaita ovat jogurtit, joissa on aloe vera -paloja. Niitä aamuisin syön.

Näin se arki rullaati rullaa.

Please take us to that Kirakira and the shining world.

Näin sanoo kahvimukini. Lisäksi se kertoo, että "a simple thing is the most wonderful".

Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä sitä sun tätä, mutta en oikein pygennyt mihinkään erityiseen sukupuolelleni ominaisista fyysisistä vaivoista johtuen. Menin kuitenkin Gioniin kävelylle ja Kiyomizuderallakin kävin. Mutta kuuluisat temppelit eivät ole yleensä niin kivoja oikeastaan, koska ne ovat vain täynnä turisteja. Kivempia ovat pienet randomit paikat, joiden nimeä ei pysty lukemaan.

Mutta joka tapauksessa Gionissa eksyin pieneen bisarriin kauppaan, jossa myyttiin mm. vanhoja japanilaisia lehtiä, valokuvia, leluja, koruja, nukkeja, mitä tahansa. Ja myös muualta tuotuja esineitä. Kaupassa ei ollut mitään järjestystä, vaan tavaroita roikkui mm. katosta. Keski-ikää lähentelevä miesmyyjä seisoskeli tavaroiden keskellä ja alkoi heti jutella iloisesti sitä sun tätä tavaroista ja oikeasta ammatistaan (nukkejen valmistaja), ja lopulta puhelimme siinä puolisen tuntia. Ostin pari vanhaa postikorttia ja lastenkirjan, jossa on kohtauksia Kokijista. Sitten mies neuvoi minulle lähellä olevan toisen vanhoja esineitä myyvän kaupan (johon en kyllä lopulta löytänyt). 

Tällaiset hauskat pienet kohtaamiset saavat minut arvostamaan ihmistä. Suurimman osan ajasta olen erittäin pettynyt koko ihmiskuntaan.

Myöhemmin kävelin nekocafen eli kissakahvilan ohi ja päätin hetken mielijohteesta mennä sisälle käymään, koska en ollut koskaan moisessa käynyt. Sisäänpääsyhinta oli muistaakseni 1400 jeniä (n. 10 euroa), siihen kuului mehukka ja tunti aikaa olla kissojen kanssa. Laukut ja kengät piti jättää lokeroon ja sitten pääsi huoneeseen, jossa oli tusina kissoja ja pari ihmistä niitä ihailemassa. Vähän minua epäilytti ajatus kissojen hyvinvoinnin kannalta, mutta ihan onnellisen oloisia ne olivat. Ilmeisesti kissat vaihtuvat päivittäin, joten joka päivä mirrit eivät joudu vieraiden ihmisten pällisteltäviksi. En tiedä muista kahviloista, mutta tämä paikka vaikutti ainakin toimivan aika lailla kissojen ehdoilla.

Mutta kissapulan helpottumisen sijaan tuli vain enemmän ikävä omaa kissaa. :<

Sunnuntaina kävin kaupungintalon edessä järjestetyllä kirpputorilla, aika samanlainen meininki kuin jossain Hietsun kirppiksellä. Paitsi Hietsun kirppiksellä random keski-ikäiset tädit eivät supattele, kuinka ihanan vaalea olen... Suomeen paluu tulee tekemään huonoa täällä Fuji-vuoren korkuiseksi kasvavalle itsetunnolleni.

Yliopiston kampuksella saa helposti seuraa istumalla penkillä yksin. Lähes aina joku tulee juttelemaan. Mukavaa. Minusta on kivaa jutella vieraiden ihmisten kanssa niitä näitä. Siinä ei ole sellaisia ihmissuhteelliskompleksisia riskinottopuolia.

Maanantaina istuskelin hypärillä penkillä ja katselin ihmisvirtaa, kun sieltä ilmestyi kaverini Yuuko. Siinä sitten kulutimme hypäriä, kunnes jostain ilmestyi vanha papparainen, joka kysyi osaanko englantia ja pyysi sitten auttamaan hänen englannin läksyjensä kanssa. Noh, hän kuulemma opiskeli englantia jumpatakseen aivojaan (se on hyvä tapa!), mutta läksynä oli pätkä... Odysseiasta, kohtaus, jossa on niitä harpyijoita. Siinä oli pari kohtaa, jota papparainen ei ymmärtänyt, mutta mitä helkuttia, englanninkielinen Odysseia! No kestipähän minullakin aika tovi ymmärtää ko. kohdat... Mutta ymmärsin kuitenkin onneksi ilmaisun "spare his life" ja selitin sen papparaiselle, joka luuli sanan "spare" tässä tarkoittavan ylimääräistä... Englanti se vasta onkin epämääräinen kieli, minusta on ihan pöhköä, että verbit ja nominit voivat olla samannäköisiä!!

Köh. Täällä välillä puhuessani asuntolan eurooppalaisten/amerikkalaisten kanssa englantia tulee tosi ahdistunut olo jotenkin. Englanti tulee ulos kankeasti ja jää aina johonkin kitalaen kohdalle jumiin. Luulen, että minun on pakko mennä jollekin englannin suulliselle kurssille, kun palaan Suomeen.  

Vaikka aikaa on varmaan vielä, niin olen mietiskellyt kaikenlaisia vaihtoehtoja. Jatkanko maisteriopintoja Helsingissä vai hakisinko ehkä Japaniin johonkin maisteriohjelmaan? Siihen tietenkin tarvitsisi apurahan. Jos jatkan maisteriopintoja Helsingissä, mitä oikein tutkin? Kandini tein tosiaan Banana Yoshimoton Kitchenin käännöstä ja alkuperäisversiota vertaillen, joten olisi periaatteessa helppoa jatkaa kääntämisen tutkimisen parissa. Mutta mitä minä haluan oikeasti tehdä?

Tällä hetkellä kehittelen joka tapauksessa Maailman Herkullisinta Kurkkupikkelsiä, jonka avulla jokainen hyvätuloinen salaryman haluaa minut vaimokseen, eikä minun tarvitse enää ikinä huolia muusta kuin säännöllisestä imuroinnista (joka on kyllä kokemukseni mukaan vaikeampaa kuin tutkielman kirjoittaminen tai töissäkäynti). Nyt tekemäni satsi tarvitsee ehdottomasti enemmän etikkaa.

Opin tänään jotain Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä (生活保護). Toimeentulotukea on mahdollista anoa, mutta sen saaminen on kuulemma äärimmäisen vaikeaa ja sossutädeille on pystyttävä todistamaan, ettei kukaan sukulainen tai naapurintäti pysty jelppimään. Ei kai Suomessa sentään sellaista kysellä? En ole koskaan joutunut hakemaan toimeentulotukea, niin en ihan tiedä. Joutuvatko hyvätuloisten vanhempien aikuiset lapset selittämään sossun luukulla, mikseivät saa vanhemmiltaan rahaa? Valaiskaa, jos tiedätte tarkemmin.

Tämän hetken kuumia aiheita Japanissa ovat mm. arvonlisäveroprosentin nouseminen 5 prosentista 8 prosenttiin, Fukushiman tilanne (yllätys yllätys), perustuslain uudistaminen ja vihapuhe (ヘイトスピーチ).

Alvin nousu. Pääministeri Abe yrittää nostaa Japania taloudellisesti jaloilleen. Alvin nousu heikentää kuitenkin ainakin väliaikaisesti ostovoimaa. Suomalaisen näkökulmasta 8 prosentin alv tuntuu aika köykäiseltä, mutta jos miettii kuinka paljon vähemmän täällä saa vastinetta verorahoilleen (sairasvakuutus kattaa vain 70 % kuluista, korkeakoulutus pitää maksaa omasta pussista...), niin ymmärrän toisaalta japanilaisten ärtymystäkin. Mutta hyvin vähän ymmärrän kuitenkin taloudesta, joten ei siitä sen syvempää analyysia.

Fukushima. Joo joo, vuotaa vuotaa, mutta kerrotaan se aina parin kuukauden viiveellä.

Perustuslain uudistaminen. Perustuslaissa on paljon omituisia kohtia, koska se on kirjoitettu silloin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain sanelemana. En tiedä, mitä ne nyt tarkalleen haluavat siitä uudistaa, mutta ainakin Abe ilmeisesti haluaisi Japanille itsenäiset puolustusvoimat. Nythän tämä on periaatteessa pasifistinen valtio, eli jos joku räyhää, niin Yhdysvallat tulee apuun ohjuksineen.

Vihapuhe. En ollut jotenkin ajatellut, että Japanissakin on vihapuhetta otsikoiksi asti. Paikallislehdessä oli uutinen Osakassa japaninkorealaisiin kohdistuneesta vihapuheesta, mutta ilmeisesti sitä kohdistuu myös paljon mm. burakumineihin eli ns. "likaisten" (=teurastajat, nahkurit, haudankaivajat) ammattien harjoittajien jälkeläisiin eli paikallisiin kastittomiin, jotka eivät tietenkään enää virallisesti ole syrjittyjä, mutta todellisuus on toinen.

Joo. Sellaisia aiheita tällä kertaa. Tein sunnuntaina currya ja olen syönyt sitä nyt neljä päivää putkeen eikä se tunnu loppuvan koskaan. Tänään tosin kyllästyin kareeraisuun ja söin riisin sijaan pastaa. Kareepasta. Haha. 

知らぬが仏

Pidän kovasti näistä perjantaista jotenkin. Aamulla käyn kahdella japanin tunnilla, joiden jälkeen tulen kotiin opiskelemaan tai lagailemaan ja lähden sitten kuudeksi Kioton asemalle kielitieteen luennolle. Pääsen takaisin kahdeksan maissa ja kotiudun videovuokraamon ja kaupan kautta. Väsyttää iltaluennon ja koko viikon jälkeen tavattomasti, mutta tietää, että huomenna saa nukkua ja olo on jotenkin utuisen raukea. Lasi olutta, kuivattuja kaloja ja hyvä leffa.

Väittely-/keskustelukurssi, jolla käyn, muistuttaa tosi paljon viime syksynä käymääni puheviestinnän kurssia. Tai tulee sellaisia outoja fläsäreitä, en muista kokonaisuudessaan kyseisestä kurssista kauheasti kuten en kyllä koko viime syksystäkään. Mutta siis niin, joillekin aasialaisille ajatus väittelystä tuntuu olevan tosi hämmentävä, mutta Suomessa nyt väitellään jo yläasteella, joten kurssi on minulle opettavainen lähinnä kielen kannalta.

Aasialaisista puheenollen, luokallani on pelkkiä aasialaisia. Enemmistö on kiinalaisia tai taiwanilaisia (en koskaan oikein muista kummat ovat kumpia, kun ne puhuvat kuitenkin kiinaa keskenään), korealaisia on myös aika paljon ja sitten on yksi intialainen ja minä. No intialainen kulttuuri eroaa toki itäaasialaisesta kulttuurista aika paljon, mutta kyllä siinä porukassa tuntuu silti vähän... eksoottiselta pohjolan ihmiseltä. Joillakin tunneilla on sekaisin eri luokkia, joten parilla japanin tunnilla on yksi sveitsiläinen (jonka kanssa päivittelimme erään lehtiartikkelin analyysin päätteksi kuinka kaikissa muissa luokan sisällä edustetuissa maissa on kuolemantuomio ja kuinka Eurooppa se on sivistynyt mesta!) ja yhdellä tunnilla eräs saksalainen. 

Mutta siis kampuksella ylipäänsä on tosi paljon vaikka mitä kansalaisuuksia, Doshishassa on hurjasti vaihtareita.

Opin tällä viikolla, että vuokratyöläiset ovat Japanissa eräänlainen kasvava ongelma ja heitä on tällä hetkellä kuulemma jopa 30% työntekijöistä (vrt. Suomessa kuulemma n. 1%).  Ja no jos on lukenut ongelmista vuokratyöläisten kohtelusta Suomessa, niin voi vain kuvitella, miten hauskaa on jos 30% työväestä on vailla kunnon oikeuksia. No, pitäisi toki tutkia asiaa tarkemmin, että voisi sanoa enempää.

Toinen työhön liittyvä juttu, mitä mietin usein, on mitä omituisempia... noh, rehellisesti sanottuna "paskaduuneja" tekevät ihmiset. Koulumatkallani on esimerkiksi mies, joka seisoo kadulla pitäen kylttiä, joka neuvoo läheiselle työmaalle. Siinä se vaan seisoo ja pitää sitä kylttiä. Miksei sitä kylttiä voi kiinnittää pylvääseen, häh?? Lisäksi kahden kampuksen välillä asuntoalueen läpi kulkevalla reitillä on ties kuinka monta yliopiston vartijaheeboa, jotka pitelevät kylttejä, jotka käskevät olemaan hiljaa tai olemaan kulkematta ylipäänsä koko reittiä. Ja kuten kaikki Japanissa käyneet tietänevät, joka parkkihallin ynnä muun nurkalla on jotain ihmeen turhaa liikenteenohjausta. Mutta siis mitä yritän sanoa, on se, että vaikka täällä on tilastojen mukaan vain alle 5% työttömiä, niin joku voisi tehdä myös tilaston, että kuinka moni niistä 95% työllistetystä on oikeasti järkevässä duunissa. No, tätäpä ne kookomuslaiset kai Suomeenkin haluavat, että ihan sama mitä työtä tehdään, kunhan sitä tehdään. Ai maisterismiehiä olet? No menepä nyt kuitenkin pitelemään 8 tunniksi tuota kylttiä tuohon risteykseen. Katsos kun tilastojen pitää näyttää hyviltä.

Okei, en minä oikeasti tiedä, kumpi on parempi lähestymistapa asiaan. Ehkä se tienvarressa kylttiä pitävä japanilainen on paljon onnellisempi kuin työtön suomalainen maisteri, koska se voi 8 tuntia kylttiä pideltyään mennä kotiin vaimonsa luokse sen sijaan että viettäisi päivän jossain virastossa täytellen anomuksia rahan saamiseksi. Tarkoitan vain, että minusta tuntuu (ja pätee myös itseni kohdalla), että ihminen tarvitsee jonkun paikan minne mennä aamulla (tai iltapäivällä tai yöllä, ymmärtänette pointin). Rutiinin. Tekemistä. (Toki sen voi toteuttaa työttömänäkin, jos haluaa.)

Esitelmöintikurssillamme pitää pitää puhe jostain henkilöstä, jota kunnioittaa. Päätin kirjoittaa puheen Elias Lönnrotista. Muistan elävästi, kun lukion äikänmaikkamme selitti Lönnrotin elämänvaiheista ja tuntui melkein kuin olisi tuntenut vanhan kunnon Eliaksen. Olihan se nyt kova jätkä.

Miksiköhän japanilaiset laulavat usein pyöräillessään? Täällä on myös tosi hassun näköisiä pyöriä paljon.

Tässä vielä kuva chikuwaroorusta eli sämpylästä jossa on chikuwa eli tollainen kalamassasta tehty putkelo. Vähän niin kuin hodari, mutta kalamassaputkelolla. Chikuwat on muutenkin tosi hyviä ja halpoja, nytkin mulla on kaksi paketillista jääkaapissa.

Ja tässä on arvatkaa mitä! Kalapullia! Värikkäitä kalapullia tikun päässä! Tosi hyviä itseasiassa.

Sellaista tällä kertaa.

住めば都

Takana on viikko luentoja ja varmaan sata jikoshookaita eli itsensä esittelyä. En varmaan osaisi lausua nimeäni oikein, jos pitäisi tähän väliin jollekin suomalaiselle esittäytyä. Horumu Petora tässä moi, kutsu vaan Petoraksi. 

Koska olen nyt käynyt jokaisella valitsemistani kursseista, esittelen ne lyhyesti teille. (Jos ei kiinnosta, skipatkaa.)

Japanin kurssit:

Japanin yleiskurssi VII (総合日本語VII)

Tämä on viiden (paikallisen) opintopisteen kurssi, jossa on luento joka päivä. Kurssilla käydään joka kerta 1-3 uutta kanjia läpi käyttötapoineen, luetaan Doshishan omaa tekstikirjaa sekä opiskellaan kielioppirakenteita. Opettaja on joka päivä eri, joten vaikka materiaalia ja etenemistapa on koko ajan sama, painotuspisteet vähän vaihtelevat opettajien mukaan. Kurssilla jankataan paljon asioita (tämä on kuulemma "supairaru mesoddo" eli "spiral method"), joten kauhean stressaavaa meninki ei ole. 

(Tieteellinen) kirjoittaminen VII (文章表現VII)

 Luento on kerran viikossa ja kurssilla opetellaan käytännössä asiatekstien kirjoittamista japaniksi. Kurssilla harjoitellaan tieteellisen tekstin ilmaisuja ja kirjoitetaan paljon esseitä sun muita.

 

Suullinen ilmaisu VII A (口頭表現VII A)

Kurssilla opetellaan pitämään esitelmiä ja puheita japaniksi. Luento on kerran viikossa.

Suullinen ilmaisu VII B (口頭表現VII B)

Täällä harjoitellaan väittelyitä ja keskusteluita. Luento kerran viikossa.

Luetun ymmärtämien VII A (読解VII A)

Täällä keskitytään sanomalehtitekstien ja muiden asiatekstien lukemiseen. Kerran viikossa luento.

Luetun ymmärtäminen VII B (読解VII B)

Tällä kurssilla taas keskitytään kaunokirjallisempien tuotosten lukemiseen. Kävin ensin erään naisopettajan luennolla, mutta siellä oli vähän liikaa ihmisiä ja opettaja sanoi, että jos mahdollista, niin sieltä voisi muutama ihminen siirtyä eri opettajan samalle kurssille. Menin sitten toisen opettajan luennolle, koska minulle oli ihan sama onko luento toisella vai kolmannella tunnilla. (Oikeastaan menin toisen opettajan luennolle, koska ensimmäisen opettajan luento oli todella puuduttava.) Toinen opettaja oli murahteleva vitsikäs kiinalaismies, jonka luennointitapa oli omituinen, mutta kymmenen kertaa kiinnostavampi kuin edellisen opettajan. Vaihdoin siis tämän kiinalaisopettajan kurssille. Luento kerran viikossa.

Sanasto VII (語彙VII)

Kurssilla keskitytään uutisissa ja muissa asiallisissa yhteyksissä käytettävään sanastoon syvemmin. Luento kerran viikossa.

Muut kurssit (kaikkia luento kerran viikossa):

Kommunikaatioteoria (コミュニケーション論）

Valtiotieteellisen tiedekunnan kurssi, jolla on yli 300 osallistujaa. Ensimmäinen luento oli aika rauhaton ja sai minut epäilemään japanilaisten yliopisto-opiskelijoiden kypsyyttä, mutta koska läsnäolopakkoa ei ole, niin siellä ei ehkä ole niin paljon ihmisiä tulevilla kerroilla. Luennolla käsitellään mm. ihmisten välistä kommunikaatiota sun muuta. Vaikuttaa kiinnostavalta.

Vertaileva mediatiede (比較メディア論)

Valtiotieteellisen tiedekunnan kurssi. Tätä opettaa joku ilmeisen kova alan asiantuntija. Kurssilla käydään läpi ko. opettajan kirjoittamaa median historiaa käsittelevää kirjaa. Sisältö vaikuttaa todella vaikealta. Tällä kurssilla jatkamista täytyy harkita.

Japanin kulttuuri kirjallisuuden kautta (日本の文学A:文学で味わう日本)

Tämä on vaihtareille tarkoitettu kurssi, jolla käydään läpi joitain otoksia japanilaisesta kirjallisuudesta. Ei siis mitään kirjallisuushistoriaa. Tänään opettaja tosin vain selitti Doshishan historiasta, että en ihan vielä tiedä, millainen kurssi tulee olemaan. 

Monikulttuurisen kommunikaation menetelmät: Kielentutkimuksen ympärillä pyörivät aiheet (多文化コミュニケーション学の応用：言語研究の周辺となるトピックス）

Nimi on aika kryptinen, mutta käytännössä kyse on kielitieteen kurssista.  Kurssi on Kioton yliopistojen yhteistyökurssi, jolla on opiskelijoita eri aloilta ja yliopistoista. Peräti 11 meitä on. Kurssi vaikuttaa aivan mielettömän mielenkiintoiselta ja kurssilla olevat ihmiset omalaatuisilta. Ainoa miinuspuoli on, että kurssi on Kioton aseman vieressä (kotoani kävellen ja metrolla yhteensä n. 25 min) perjantaisin klo 18:10-19:40, mutta en minä nyt parempaakaan tekemistä perjantai-illalle keksi kuin kielitieteen kurssi!

Siinä kaikki. 

Olen ensimmäisen viikon jälkeen melkoisen poikki, joten joudun luultavasti pudottamaan jonkun kurssin. Helsingin yliopiston liikkuvuusapurahaa varten pisteitä pitää saada täällä vähintään 12, ja minulla on nyt niitä 19 tulossa, joten on tässä varaakin ainakin yksi kurssi jättää pois. 

Mutta kiinnostavampiin aiheisiin. Ostin radion, koska koti ei ole koti ilman radiota. Löysin myös mukavan osakalaiskanavan Cocola FM:n. Radiouutisten kuunteleminen se vasta on mainiota opiskelemista.

Kävin suomalaisporukkamme (miinus yksi kiireinen) kanssa Biwakossa uimassa. Ilma oli lämmin, mutta vesi oli jo yhtä kylmää kuin Itämeri keskikesällä. Mutta en ollut koskaan ennen uinut järvessä Japanissa! Että nyt se on tehty!

En tiedä, oliko minulla enempää mitään kiinnostavaa. Nolottaa käydä yhteiskeittiössä lämmittämässä mikroruokia, kun taiwanilaiset kokkaa porukalla jotain taiwanilaisruokaa siellä... Mutta viimeksi vaihdossa ollessani koin jo japanilaisen kotiruoan hienouden, joten nyt voin keskittyä valmisruokiin poikamiesboksissani. Tai siis eivät ne ole valmisruokia, vaan osia ruoista. Minulla on esmes riisiä, pikamisokeitto, leivitettyjä katkarapuja pakasteesta ja itsetekemääni (!) kurkkupikkelsiä. Kunnon ateria!

Tässä teille nyt sitten se oikeasti kullattu Kinkakuji (金閣寺) eli Kultaisen paviljongin temppeli. Kävin siellä pyöräillen viime lauantaina. Aikaisemmin pari vuotta sitten talvella se oli hienompi pikku lumitilkuilla katollaan, mutta onhan nuo kukatkin mainioita tuossa.

限定された目的の人生？

Kioton metron Karasuma-linjan junansaapumismusiikki kuulostaa häiritsevästi joltain Zelda-musiikilta... Saria's Song? No, onhan täällä Nintendon pääkonttori ja kaikkea.

Tässäpä tämä kuumuus jatkuu edelleen, illat ovat jo hieman viilenneet. Olin myös omituisesti kuumeessa yhtenä päivänä, en ole ihan varma, mitä se nyt sitten oli. 

Kiotossa soi monessa paikassa ranskankielinen musiikki, ja jostain kumman syystä kuuntelen sitä myös usein kotona. Vähän pasmat sekaisin? Ehkä on rentouttavaa kuunnella välillä jotain kieltä, jota ei tarvitse ymmärtää.

Vaikka olen kerran ollut Japanissa pienessä pyöräonnettomuudessa ja vakuuttunut Japanissa pyöräilemisen karmeudesta, ostin kuitenkin käytetyn pyörän. Kiotossa on kuitenkin suorat ja tasaiset tiet, eivätkä ihmiset hurjastele pyörillä kauheammin, niin ajattelin, että ehkä pärjään. On kuitenkin kiva laajentaa vähän reviiriä. Mutta täällä on pakko pitää pyörän satula niin matalalla, että saa jalat maahan, koska pyöräteitä ei kummemmin ole, vaan pyörällä on puikkelehdittava ihmisten seassa (autojen sekaan menemisen jätän uhkarohkeammille) ja pysähdeltävä yhtenään.

Pidän kuitenkin kävelemisestä sinänsä, joten edelleenkin kävelen, mikäli matkaa ei ole kovin montaa kilometriä. Toissapäivänä pyöräilin kuitenkin joenvartta pohjoiseen ja menin puun varjoon maalailemaan siltaa. Siis kuvaa sillasta. Ja ruman kuvan maalasinkin.

Olen käynyt paljon läheisessä postikonttorissa ja yhtenä päivänä postivirkailija (nuori komea mies) kysyi vain randomisti, että olenhan Suomesta ja olenko nähnyt revontulia (olen). Sitten hän kertoi, että oli käynyt Alaskassa muttei harmikseen nähnyt revontulia. Sitten puhuimme tovin revontulista. Ihana postivirkailija. <3

Kävin Ginkakujilla (銀閣寺) eli Hopeisen paviljongin temppelillä. Se ei tosiasiassa ollut hopeinen toisin kuin Kultaisen paviljongin temppeli, joka on oikeasti kullattu. Siellä kuitenkin oli hieno piha. Tässä pari kuvaa.

 

Eilen kävin poikien asuntolassa pippaloissa. Fakta on kuitenkin, että suuret porukat saavat oloni epämukavaksi. Mutta oli ihan kiva tietää vähän, minkälaista miesporukkaa täällä on vaihdossa, kun täällä tyttöjen asuntolassa on syystä tai toisesta kovin naispainotteista. Voisin myös jauhaa kaksinaismoralismista liittyen siihen, miten pojat saavat kutsua tyttöjä asuntolaansa, mutta tytöt eivät poikia omaansa, mutten nyt ihan jaksa.

Toinen asia, mikä minua mietityttää, ovat tyttökoulut, joita on yläasteelta yliopistoon asti. Poikakouluja sen sijaan... en ole nähnyt. Luulisi, että niitäkin on, mutta ei ainakaan kovin yleisesti. Mutta siis no jos sukupuolen mukaan erotellut koulut tuntuvat vähintäänkin 50-lukulaisilta, niin mitä ihmettä ovat vain naisille tarkoitetut yliopistot? Oikeasti? En käsitä. Metroissa on myös naisyliopiston mainos, jossa on kolme nuorta naista ja yksi vanha papparainen pihapöydän ääressä istumassa ja alhaalla teksti "Yliopisto naisille." No mitä se papparainen siinä sitten tekee??

Onhan noita vissiin mm. Briteissä ja Yhdysvalloissakin, ihme viime vuosisadalle jääneitä juntteja nekin.

Mutta ei siitä sen enempää. Japanin jälkeenjääneisyys tasa-arvoasioissa nyt on niin vanha juttu.

Olen ollut jonkin verran tekemisissä Yuukon ja Masamin kanssa, joihin tutustuin ekalla viikollani täällä, ja jotka opiskelevat myös Doshishassa. Tänään menin käymään Masamin kotikaupunkiin Ujiin (Kioton naapurikaupunki), joka on kuuluisa matchastaan (jauhettu vihreä tee) ja Genjin tarinasta (kirj. Murasaki Shikibu, n. 1000 jaa). Kävimme Genji Monogatari Museumissa ja supersuositussa ravintolassa, jossa tarjoiltiin vihreän teen makuisia nuudeleita.

Iltaisin katselen Tsutayasta lainaamaani Neon Genesis Evangelionia nostalgioidakseni sekä luen Haruki Murakamin uusinta kirjaa "Shikisai wo motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi"（色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年, suomeksi kutakuinkin "Väritön Tsukuru Tazaki ja hänen pyhiinvaellusvuotensa"). Haruki Murakami on aivan mahtava kirjailija.

Pakko kertoa loppuun vielä tosi omituinen tapahtuma. Tulin kotiin yksi ilta ja kuutamo oli hyvin kaunis. Japanissa on tapana ihailla syyskuun täysikuuta ja ajattelin, että hitsi, olisipa seuraa, jonka kanssa mennä joelle katselemaan kuuta. Sitten mietin, että himpura, seuraahan saa tekemällä! Kävin asuntolan kaikkien kerrosten yhteiskeittiöt läpi ja värväsin ihmisiä messiin joelle istuskelemaan ja kyllähän meitä sitten kahdeksan ihmisen porukka lähti, taiwanilaisia, korealainen ja meksikolainen. Joka tapauksessa, istuskelimme joella ja puhuimme oudoista japanilaisista, joita olemme kohdanneet. Itsensäpaljastelijoista, rasisteista, stalkkereista, kyllä te tiedätte. No jonkin ajan päästä huomaan vajaan 10 metrin päässä kyykistelevän miehen, jonka ajattelin ensin etsivän maasta jotain pudonnutta tms. Mutta yhtäkkiä mies alkaa haukkua kuin koira! Siis oikeasti, siinä ei ollut mitään ihmismäistä. Laskimme kolmeen ja nousimme kaikki ylös siltä istumalta ja kipitimme pois. Istuimme sitten toiselle puolelle jokea ja kuulimme vielä kun mies haukuskeli yksinään. En tiedä, oliko hän muuttumassa kenties ihmissudeksi vai täysin vaaraton sekopää, mutta sopivasti sattui kuitenkin ilmestymään sinne missä paha mainittiin...

Oli minulla enemmänkin kaikkea kerrottavaa, mutta tältä erää en jaksa enää kirjoittaa.

かわいい子には旅をさせよ

Viikonloppu meni ja tuli, samoin teki taifuuni ja kurssien pohtimiset omalta osaltani (huomenna palautan täyttämäni lapun).

Kävin perjantaina tuttavani synttärijuhlilla, mutta olin vähän ajoissa, joten poikkesin söpöön pikkuisia käsitöitä myyvään liikkeeseen, jossa oli myös suloisia tauluja näytillä.
(Todisteen voitte bongata tästä.)
Omistaja pyysi sunnuntaina tulemaan liikkeen 8-vuotisjuhliin ja kävinkin siellä viemässä vähän täytelakuja Suomesta, mutten ehtinyt jäädä juhlimaan sen enempää.

Tuttavani synttärijuhlat olivat joka tapauksessa mukavat, ne olivat pienellä yökerholla, jossa esiintyi myös suomalainen vaihtari tiskijukkailemassa. Tutustuin juhlissa erääseen japanilaiseen naiseen, joka pyysi minut seuraavana päivänä istumaan iltaa Kamogawan varteen kavereidensa kanssa. Niin minä teinkin, ja sekin oli mukavaa. Lempeä syystuuli, lauantainen iloluontoinen puheensorina, rantabaarien valot...

Sunnuntaina näin Kiotoon Nagoyan seutumilta saapunutta kaveriani ja hänen senpaitaan. Sää oli aika sateinen, mutta kävimme kuitenkin Heian-jingu-pyhäkössä ja Nijoo-linnassa sekä tietenkin syömässä. Illalla saapui taifuuni, joka ilmeisesti maanantaiaamuun mennessä oli aiheuttanut jonkun erikoisvaroituksen ja evakuointeja täällä Kiotossa, mutta minä nukuin tyytyväisenä.

Olen myös kierrellyt vähän kauppoja. Täällä on paljon halpoja käytettyjä kimonoita. Tiedättekö missä niitä tätä menoa on myös paljon? Aivan, minun vaatekaapissani. Okei, yhden ostin. Ei ollut kallis. Yukata-kausi alkaa olla ohitse, joten kohta saan kipitellä kimonossani ympäri Kiotoa. <3

Olen myös tehnyt tosiaan kurssivalintani. Kerratakseni vielä,  kv-vaihdon kautta olen siis Japanin kielen ja kulttuurin keskuksen （日本語・日本文化教育センター) opiskelija ja voin ottaa ko. keskuksesta täällä tekemäni testin perusteella määritellyn tason japanin kielen kursseja, muutamia japaniin tai englantiin liittyviä seminaareja sekä Japania ynnä muuta maailmaa käsitteleviä teoriakursseja. Teoriakursseihin vaaditaan myös tietty japanin taso, osaan pääsee heikommalla japanilla ja osalle tarvitaan vankka kielitaito. Tarjolla on myös englanninkielisiä kursseja, jos japani tuntuu liian vaikealta opetuskieleltä.

Doshishassa on kuitenkin mahdollisuus ottaa myös muiden tiedekuntien kursseja, mikäli japanin taso on vähintään 6 (joitakin kursseja myös tasolla 5). Tällöin on ensin selvitettävä netistä, mitä kursseja on tarjolla ja tehtävä lista itseään kiinnostavista kursseista. Sen jälkeen on mentävä Japanin kielen ja kulttuurin keskuksen toimistoon pyytämään tiedekunnittain vihkosia, joissa lukee kurssien viikonpäivät ja kellonajat ja etsittävä koodien perusteella haluamansa kurssit sieltä ja tutkittava sopivatko ne lukujärjestykseen. Sen jälkeen on pyydettävä samaisen toimiston henkilökuntaa katsomaan tietojärjestelmästään, onko kursseille mahdollista osallistua toisesta tiedekunnasta.
Tämän jälkeen pitää saada edelleen ko. toimistosta lupaleima per kurssi, jolle haluaa osallistua. Sitten leimatun paperin voi viedä kurssin pitävän tiedekunnan toimistoon, saada sieltä myös leimat ja palauttaa se takaisin aikaisempaan toimistoon. Ja vihdoin kurssi-ilmoittautumisesi on rekisteröity!

...minulla on ikävä WebOodia.

Tietenkään tätä proseduuria ei ole pakko käydä läpi, jos ottaa vain Japanin kielen ja kulttuurin keskuksen kursseja, joille ilmoittautuminen vaati vain lomakkeen täyttämisen ja palauttamisen yhteen paikkaan.

Itse kuitenkin villiinnyin ja otin valtiotieteellisen tiedekunnan (社会学部) kursseja kaksi kappaletta! 比較メディア論 (Comparative Studies of Media) ja コミュニケーション論 (Theory of Communication). En ole koskaan opiskellut mitään viestintään liittyvää, mutta eihän se nyt niin kaukana voi kielitieteestä olla... eihän?
Saa nyt nähdä pystynkö ainakaan molemmille kursseille jäämään, voi olla aika haastavaa yrittää pysyä perässä opetuksessa, joka on suunnattu kuitenkin japania äidinkielenään taitaville opiskelijoille...　

Japanin kielen ja kulttuurin keskuksesta otin myös kaksi teoriakurssia: 文学で味わう日本 (Exploring Japanese Culture through Literature) ja 応用：言語研究の周辺となるトピックス (Applications: Peripheral Topics for Linguistic Studies).

Eli yhteensä neljä teoriakurssia sekä 11 japanin kielikurssia (yleiskurssi 1-5, sanasto, kirjoittaminen, lukeminen A ja B sekä puhuminen A ja B). Jos minusta ei kuulu vähään aikaan, se johtuu luultavasti vain siitä, etten kykene enää kirjoittamaan suomeksi.

Pahoitteluni ylipitkästä ja kuivasta merkinnästä. Lohdutukseksi kuva kuusta ja vuoresta.