ひさしを貸して母屋を取られる

Loma loma lomaaaa! Doshishassa on tiistaista perjantaihin yliopistofestivaalit, mikä tarkoittaa, ettei luentoja ole. Oikein! Tämän kunniaksi lähden tosiaan keskiviikkona Okinawalle seikkailemaan, muinaisen Ryukyun kuningaskunnan raunioille! Karvaskurkun luvattuun maahan! Keskiviikkona 21 astetta lämpöä! Kelpaa! Ja sunnuntaina palaan.

Suomen kielen tunneilleni tuli toinenkin osallistuja, joka inspiroitui kokeilutunnista, jonka pidin viime viikolla. Osasinpas myydä hyvin suomen kieltä. Taisin unohtaa mainita partitiivista.

Palasin kuitenkin sattumalta samalla junalla toisen oppilaani kanssa ja keskustelimme Suomen ja Japanin eroista. Hän esitti, että suomalaisten ja japanilaisten rytmi on aika erilainen. Että suomalaisten aika kulkee verkkaisemmin ja japanilaiset vain imeytyvät virran vietäväksi. On siinä ehkä jotain perää. Mutta sen vain sanon, että japanilaiset kävelevät kadulla aivan sietämättömän hitaasti. Liittymättä ehkä koko aiheeseen.

Japanin pääministeri Abe on kuulemma niin inhottava tyyppi, ettei Etelä-Korean pääministeri halua tavata häntä. Ajatelkaa, jos nyt vaikka Ruotsin pääministeri toteaisi Jyrki Kataisen olevan niin karsea jätkä, ettei suostu edes tapaamiseen. Aikamoisen pomon nämä ovat maalleen saaneet.

Ydinsaasteen peittelemisen ja joka ilmansuunnalla saarista kiistelemisen lisäksi Japanin hallituspuolue Jiyuuminshu-too (自由民主党 = liberaalidemokraatit) eli lyhyemmin Jimin-too yrittää ajaa läpi aikamoisen kovaa salailulakia nimeltään tokuteihimitsuhogohoo（特定秘密保護法) . Kaikki lähti ilmeisesti jonkin ajan takaisesta tapauksesta, jossa kiinalaiskalastaja oli tunkeutunut Japanin merialueelle ja jotain hulabaliikkia siinä sitten oli, mitä Japanin hallitus ei olisi halunnut julkisuuteen, mutta eräs virkamiespä vuosi tietoja nettiin. No joo, tiedättehän te ne Snowdenit ja muutkin. Joka tapauksessa, nyt Japanin hallitus on ajamassa puoliväkisin läpi lakia, jonka nojalla se voisi määrittää valtion "erityissalaisuuksiksi" lähes mitä tahansa niin, että salaisuus olisi voimassa aina viisi vuotta kerrallaan siten että hallitus voisi sitten pidentää voimassaoloaikaa taas viidellä vuodella. Salaisuuksia olisi mahdollisuus myös määrittää yli 30 vuoden pituisiksi. Ja auta armias häntä, joka tällaisen erityissalaisuuden menisi vuotamaan julki, sillä jopa 10 vuotta vankeutta siitä saattaisi ropsahtaa. Ongelmallisinta tässä siis kuitenkin ymmärtämäni mukaan on se, että laki on niin epämääräisesti kirjoitettu, että miltei mikä tahansa olisi valtion turvallisuuden nojalla mahdollista määrittää tällaiseksi "erityissalaisuudeksi". Tämä tarkoittaisi käytännössä jo tällä hetkellä tiedonpimityksestä kärsivälle Japanin kansalle yhä pimenevää keskiaikaa.

Toki täällä on mielenosoituksia ollut, Tokiossa ja Osakassa kuulemma aikas isojakin. Rauhallisia tietenkin. Eivät japanilaiset varmaan edes tiedä, miten paikkoja rikotaan.

Mutta kuten kiinalaisopettajamme tänään sanoi, on tiedonpuute vaarallisempaa kuin mikään. Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän olet muiden pompoteltavissa. Joten ihmiset, tietäkää. Ottakaa selvää. Taistelkaa oikeudestanne ottaa selvää.

 Ettäs tiedätte.

Ihmetelläkseni jotain vähemmän vakavaa, voisin avautua momiji-garista eli ruskan metsästyksestä. Japanilaiset ovat ihan kreisinä ruskasta. Tulevat tänne Kiotoon sankoin joukoin vain ihaillakseen ruskaa. Lauantai-iltana ruskasta kuuluisiin temppeleihin oli monen tunnin jonot vain koska siellä oli valaistua ruskaa. Siis että ihmiset jonottavat katsomaan ruskaa. Näkeehän sitä nyt kaikkialla ympärillä. Ihan vähän hassua minusta.

Tässä kuitenkin teillekin kuva tosi punaisesta japaninvaahterasta ja ruskanmetsästäjistä sen juurella.

Olen ollut surullinen ja muuta sellaista, josta en aio avautua sen enempää, mutta tänään oli mukavaa lounasseuraa, perjantaina aivan huippu Franz Ferdinandin konsertti, ulkona punaisia puita ja sänkyni juuri sopivan pehmuinen. Ja sinnepä aionkin tästä painua ja huomenna nukkua pitkään.

奈良なら鹿しかいない。

Sormeni ovat niin kylmät, että voisin varmaan kannella jäätelöä kourassani tuntikausia ilman että se sulaisi. Onkohan ääreisverenkierron aktivointiin jotain hienoja taikakeinoja?

Kävin viikonloppuna ihailemassa upeaa ruskaa Kioton länsiosassa olevilla vuorilla. Temppeli vuorella pilkkopimeän metsän siimeksessä, höyryävä hengitys ja valaistut punaiset japaninvaahterat.

.

Yövalaistukset eivät kyllä näytä kuvissa ikinä niin hienoilta kuin oikeasti. Minut vei tuonne eräs mukava naisihminen, johon olen tutustunut. Vuoret ovat ihania. 

Sunnuntaina tein päiväretken Nagoyaan tavatakseni kaveriani. Matkaa Nagoyaan on vajaat 130 kilometriä, mutta säästin rahaa ja matkasin sinne paikallisjunilla kolme tuntia. Menimme käymään Toyotan teknologiamuseossa, joka oli tosi mielenkiintoinen. Tiesittekö, että Toyota on alunperin aloittanut koneistettujen kangaspuiden parissa? Museossa oli kaikkea rukilla langan tekemisestä nykyaikaisiin kutomakoneisiin sekä tietenkin auton kokoamisprosesseja ja vaihteiden toimintaperiaatteita ja kaikkea kivaa!! Vaikka idea mennä ko. museoon oli minun, oli teknillisestä yliopistosta valmistunut kaverini luonnolisesti eniten haltioissaan. 

Söimme myös hitsumabushia, joka on Nagoyan tunnettu ankeriasruoka. Rakastan ankeriasta. Vaan en sen hintaa.

Viime viikko on ollut kyllä kauheeta ulkonasyömissyöpöttelyä... No, tällä viikolla mennäänkin sitten iloista konnyaku-keitto-linjaa.

Paitsi kävin kyllä itseasiassa eilen syömässä falafelia vaihtarikavereiden kanssa. Falafelia, heh. Muutenkin ihan pöhkö koko juttu. Intialainen luokkakaverini soitti minulle ja pyysi lähtemään turkkilaiseen ravintolaan, jota joku japanilainen kaveri oli suositellut. Lähdimme sitten sinne porukalla, ko. japanisen kaverin oli tarkoitus tulla suoraan sitten ravintolaan. Ongelmaksi muodostui, ettei kukaan lopulta tiennyt missä ravintola tarkalleen oli. Etsimme sitä melkoisen kauan ja kun lopulta löysimme sen, niin ei se ollut mikään turkkilainen vaan persialainen ravintola. No, mitäs pienistä, kaipa niillä jotain tekemistä on toistensa kanssa. Ihan hyvää falafelia sieltä sai.

Sitä ennen kävin myös viimein Narassa, joka tuossa tunnin junamatkan päässä sijaitsee. Sinne se Japanin eka keisari laskeutui peurallaan taivaista. Siellä ne peuran jälkeläiset edelleen temmelsivät. Tämäkin yksi tässä ostaa jäätelöä.

Sitten siellä oli hienoja temppeleitä ja pyhäkköjä. Kaikki sillä lailla mukavan tiiviisti sijoiteltuna, että pari tuntia Narassa turisteiltuani päätin lähteä takaisin Kiotoon. 

Mutta tänään, tänään perjantaina! Tänään menen katsomaan Osakaan Franz Ferdinandin keikkaa! Hölmöä mennä katsomaan skotlantilaista bändiä Japanissa. Mutta toisaalta muistelin tässä juuri, että tutustuin alunperin Franz Ferdinandiin itse asiassa Paradise Kiss -animen lopputunnarin kautta. Että ihan sopivaa siis. 

Meidän pitää tehdä kirjoittamiskurssilla tutkielma jostain yhteiskunnallisesta teemasta, ja päätin tehdä lihansyönnin haittavaikutuksista maailmalle. Se on aihe, josta löytyy paljon materiaalia, mutta josta japanilaiset eivät tiedä paljoakaan. Joskus mietin, miksi Japanissa on niin paljon nuoria, jotka eivät tiedä tai välitä mistään muusta kuin omaa lähipiiriään koskevista asioista. Onko tässä yhteiskunnassa jotain erityisen passivoivaa? Johtuuko se kouluksesta, joka ei anna eväitä kriittiseen pohdintaan? Vai hierarkiasta, joka estää ylhäältä tulevan arvostelemisen? Poliittisesta salailusta? 

Onneksi en ole mikään yhteiskuntatietelijä.

Hitsiläinen, kadulle olevan ikkunani edessä näkösuojana toimineista puista alkaa olla lehdet lopussa.

自分を失ってしまう

Tänään on ollut tosi britteinsaarimainen ilma. Sateinen ja sumuinen.

Viime viikonloppuna löysin suomalaista leipää myyvän leipomon nimeltään Kiitos Leipomo. Sieltä sai myös karjalanpiirakoita.

Ja olen selvästi päättänyt olla kovan luokan japanilaisen perinteisen esitystaiteen harrastaja, sillä kävin katsomassa tällä kertaa rakugoa (落語) eli perinteistä japanilaista lavahuumoria. Se oli hulvatonta, eikä kovin kallistakaan. Idea on siis, että lavalla on kerrallaan yksi esiintyjä kimonossa tai vastaavassa polvi-istunnassa kertomassa tarinaa. Hän esittää äänensävyjä vaihtamalla kaikki tarinansa roolit ja käyttää välillä apuvälineenä liinaa ja viuhkaa. Lopussa on tarinan "pudotus" eli yllättävä koominen juttu, jossa on koko tarinan hauskuus. Toki tarinassa on hauskoja kohtia sitä ennenkin, mutta lopun pudotuksesta koko lajin nimi tulee. Perinteisesti rakugo on ollut miesten esitystaidetta, mutta nykyään naisiakin on kuulemma alalla, tosin hyvin pienissä määrin.

Maanantaina alkoivat työt! Pidän siis joka maanantai eräälle japanilaisnaiselle suomen kielen yksityistunnin osakalaisessa kielikoulussa. Opiskelija vaikutti motivoituneelta. Hän aikoo hakea Helsingin yliopistoon englanninkieliseen maisteriohjelmaan, ja on tehnyt viisaan päätöksen opiskella suomea arjessa pärjäämisen vuoksi. Ensi maanantaina pidän myös kokeilutunnin mahdollisesti suomen kielen opiskelusta kiinnostuneille sekä välillä sijaistan muita opettajia, joille tulee esteitä. Itsestään selvää, mutta vaikuttaa täydelliseltä työltä. Tosin ensi maanantaina voisin olla hyppäämättä väärään junaan ja päästä Osakasta ihmisten aikoihin kotiinkin...

Keskiviikkona kaverini Mimosa tuli käymään Kiotossa, joten hengailin hänen kanssaan keskiviikkona ja torstaina. Mimosa toi Kiotoon auringon ja kun saatoin hänet bussille, alkoi sataa välittömästi... Oli kivaa höpistä suomeksi.

Mitäköhän muuta minä olen tässä tehnyt? Parina iltana taiwanilainen naapurini on tullut huoneeseeni ja olemme jutelleet iltamyöhään asti. Asuntolassa asumisessa on puolensa. Yhtenä iltana toinen taiwanilainen naapurini tuli myös huoneeni läpi päästäkseen parvekkeen kautta huoneeseensa, koska oli kadottanut avaimensa...

Viime viikon kielitieteen luennolla oli vieraileva professori luennoitsemassa. Hän oli jonkun yliopiston japani vieraana kielenä -opettajien koulutuksesta vastaava proffa, mutta hänen luentonsa ei ollut kovin kummoinen. Opimme mm. japanilaisen kulttuurin olevan erilainen kuin muiden maiden kulttuurit! Koska nimenomaan japanin kulttuuri vs. jäljelle jäävän maailman yhteinäinen kulttuuri. Opimme myös perinteisiä japanilaisia ajatuksia, kuten "jos joku lyö sinua oikealla poskelle, käännä hänelle vasenkin" ja "puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa". Huomautin hänelle poskijutun olevan Raamatusta ja vaikenemisjutun aika maailmanlaajuinen sanonta, jonka alkuperä on kyllä todennäköisemmin jossain Intiassa tai Lähi-idässä kuin Japanissa. Professori oli huomautuksistani aidosti hämmentynyt. Melkoisen posketonta. Mutta japanilaisen kulttuurin ehkä ominaisin piirre on ottaa tapoja/kirjoitusmerkkejä/keksintöjä muista kulttuureista ja tehdä niistä japanilaisversioita.

Lisäksi minusta ei tunnu kyllä, että Japanissa harrastettaisiin kauhesti toisen posken kääntämistä. Kuolemantuomio ja kaikkea. Kuolemantuomiosta oli keskustelua tänään väittelytunnilla ja olin luokkamme ainoa, joka ei kannattanut sitä. Onneksi emme pitäneet mitään virallista väittelyä siitä. Vaikka siinä olisi voinut olla tilaisuuteni poistaa kuolemantuomio Kiinasta, Taiwanilta, Etelä-Koreasta, Japanista, Thaimaasta ja Intiasta.

Olen lukenut nyt Kanae Minaton kirjaa Shoojo (少女, suom. "tyttö").  Se on mielenkiintoinen kertomus empatiakyvyttömyydestä, kusettamisesta ja väärinkäsityksistä. Olen aikaisemmin lukenut samaisen kirjailijan bestsellerin Kokuhakun, josta on tehty leffakin. Sekin käsittelee ihmismielen karseuksia.

Suupieliini on tullut omituiset haavaumat, enkä keksi mistä se voi johtua. Ostin jotain lääkerasvaa, jonka merkki on Rohto. Se ei voi olla huonoa, kun sillä on noin hyvä nimi.

Tänne on tullut jo kunnon syksy, eikä ulos sovi lähteä ilman kaulaliinaa. Vaihdoin myös kesäpeittoni syyspeittoon. Syyspeitto on ihanan pehmoinen. Yhtenä iltana laitoin jopa suihkun jälkeen hetkeksi lämmittimen päälle, kun kylmäsi. Japanissa (Hokkaidoa lukuun ottamatta) on varmaan taloudellista rakentaa, kun kukaan ei oleta, että talot tarvitsisi eristää. Olisikohan se loppupeleissä kuitenkin halvempaa eristää talot kuin lämmittää niitä tehottomasti kalliilla sähköllä? Joku alan ihminen voisi tutkia tätä. Itse ajattelin tutkia kaikkea turhaa kuten kaunokirjallisuuden suomentamista japanista.

 Yomiurissa (Japanin suurin sanomalehti) oli muuten tiistaina juttu suomalaisen koulutuksen joustavuudesta. Se käsitteli kymppiluokkasysteemiä, koulun aloittamisen myöhäistämismahdollisuutta ja luokalle jättämistä. Totta kai ihailevaan sävyyn, ei kai Suomen koulutuksesta täällä muuhun sävyyn voi kirjoittaa. Siinä kävi kuitenkin myös ilmi, että vaikka Japanissa on opetuslainsäädännöllisesti mahdollisuus jättää oppilas luokalleen, sitä ei yleensä tehdä. Kaikkien pitää mennä samaa putkea pitkin, pysyi perässä tahi ei.

Usein mietin, että pystynköhän enää ikinä ystävystymään kenenkään kanssa oikeasti.

恥を知らねば恥かかず

Äsken tulin yliopistolta kotiin, kun vastaani tuli aikaisemmasta risteyksestä asuntolamme erään saksalaistytön siepannut asuntolatätimme, joka sieppasi minutkin mukaansa ja vei meidät läheiseen pastapaikkaan syömään. Söimme pastaa ja kakkua ja asuntolatäti kertoi elämäntarinansa. Sujuu se tiistai-ilta näinkin.

Meillä oli pitkä viikonloppu. Kävin Osakassa pyörimässä yksikseni ja ihailin pilvenpiirtäjän 30. kerroksesta yöllistä kaupunkia. Tajusin, ettei mikä tahansa yöllinen kaupunki aiheuta sydämessäni sitä tiettyä musashisaa, ööh, tyhjyyden tunnetta, vaan sen täytyy olla Tokio. Osakakin on toki ihan varteenotettava kaupunki. Palatessani illalla kotiin olin kuitenkin iloinen, että saan asustella pienessä sympaattisessa Kiotossa.

Sunnuntaina opiskelin ahkerasti kunnes yhtäkkiä illalla oveeni koputettiin. Ovella oli asuntolani eräs saksalainen ja viereisen asuntolan amerikkalainen, jotka pyysivät minut pippaloihin viereiseen asuntolaan. Uskomatonta! Olen aina unelmoinut, ettei minun itse tarvitsisi tehdä mitään tutustuakseni ihmisiin, vaan minut tultaisiin vain hakemaan kotiovelta ihmisten pariin ja niin vain sitten kävikin! Menin sitten viereiseen asuntolaan (tässä on kolme asuntolaa samassa pihapiirissä, joista vain yksi on seka-asuntola (tai no se on sellainen vanha puutalo, ehkä enemmän kimppakämppä kuin asuntola?), joten pippalot olivat siellä) ja tutustuin ihmisiin. Juttelin pitkään yhden japanilaisen pojan kanssa Yu-Gi-Oh!-korttipelistä. Aihe lämmitti sydäntäni mutta teki samalla niin kovin surulliseksi.

Eilenpä menin katsomaan buyoota (舞踊) eli japanilaista perinteistä tanssia, joka juontaa juurensa 1600-luvulle. Paikka oli Gion Koobu Kaburenjoo (祇園甲部歌舞練場). Ei ole kuulemma halpaa huvia, mutta olin sattumalta saanut eräältä tanssissa esiintyvältä tutun tutulta ilmaislipun sinne. Kyseessä oli Mitsu Nishikawan jokavuotinen... resitaali (mikä se on??), jossa oli monien eri esittäjien 10-20 minuuttia kestäviä shamisenilla ja laululla säestettyjä soolotanssiesityksiä. Naisesittäjät olivat pukeutuneet geishoiksi ja miesesittäjät hakamaan. Muutama lapsiesityskin oli, suloisia olivat. Joka esityksen välissä oli pieni vessatauko, mutta yhteensä tilaisuus olisi kestänyt 6 ja puoli tuntia. Reilun kolmen tunnin istumisen jälkeen päätin poistua paikalta. Vaikka paikka oli ihan hieno teatteri, niin ihmiset tulivat ja menivät miten sattui ja kävivät välillä syömässä, joten en katsonut kesken poistumisen olevan kovin epäkorrektia. Tanssiesitykset itsessään olivat varsin kiehtovaa katsottavaa, joten jos tilaisuus tulee, niin suosittelen buyoo-esityksessä käymistä lämpimästi.

Tässä vielä kuva teatterin ulkoa ja sisältä.

Kun kävelin kotiin esityksestä, kauppakadulla varhaiskeski-ikäinen mies tuli puhumaan minulle. Samat "mistä olet, mitä teet Japanissa" -jutut, ja sitten jotain sen avautumista siitä, kuinka olisi kivaa osata englantia. Se oli jotenkin tosi ärsyttävän oloinen tyyppi, joten vastailin sille vaan tympeästi jotain, että en voi auttaa sitä sen englannin kanssa, koska puhun suomea enkä englantia, mutta se vain roikkui perässäni ja intti, että se voi opettaa minulle japania jos opetan sille englantia. Aargh, en tiedä miksi, mutta tuollaiset vajaaälyiset limaiset äijät keittävät vaan niin yli. Kuules ukkeli, mulla on ihan tarpeeksi niin kavereita kuin ammattilaisiakin ympärillä, jotka voi opettaa mulle japania, ja jos mä opettaisin jollekin englantia, niin tekisin sen rahasta. Kerroin miehelle, etten tajua, mitä hän ajaa takaa eikä minulla ole aikaa moisiin turhanpäiväisyyksiin. Mies lähti tiehensä, mutta jostain syystä jäi jotenkin tosi ahdistava olo ja hengailin kauan vaatekaupoissa, ettei mies varmasti seuraisi minua tai mitään. Tollaiset heput on tosi kuumottavia.

Onneksi olen saanut olla tekemisissä enimmäkseen herttaisten ja hauskojen ihmisten kanssa.

Olemme Japanin kirjallisuuden tunnilla lukeneet Yoroboshi-nimisestä noo-näytelmästä tehtyä modernia näytelmäversiota, mutta tänään siirryimme lukemaan sen alkuperäisversiota, joka on kirjoitettu 1400-luvulla. En ole ihan varma, onko meidän tarkoitus ymmärtää tunnin sisällöstä jotain. Mutta onneksi opettaja käyttää vähintään puolet tunnista kaikesta muusta kuin aiheesta puhumiseen.

Jätin muuten vertailevan mediateorian kurssin kesken, koska se oli tylsä ja vaikea. Kommunikaatioteoria ja kielitieteen kurssi ovat sen sijaan huippuja.

Täällä näkee muuten Marimekon unikkolaukkuja (ja joskus muitakin kuvioita) varmasti enemmän kuin Suomessa. Oikeasti. Mahtava markkina-alue. Tarvitsisikohan Marimekko japanin kääntäjää?

Ai niin, kävin viime perjantaina Kioton keisarillisessa palatsissa, koska se oli auki yleisölle.

Japanin kieli on vaan jotain niin ihanaa, että sitä on vaikea selittää.