「もはや、自分は、完全に、人間で無くなりました。」

Noin. Kokeet ovat nyt ohi. Ei niitä ollutkaan kuin 12. Ja kaksi esseetä. Toinen niistä oli kirjallisuusessee, jonka kirjoittamisen luovutin jo jossain vaiheessa, koska tehtävänanto oli lukea klassikkoteos (minkämaalainen tahansa) ja sen pohjalta tehty japanilaisen nykykirjallisuuden teos ja kirjoittaa niistä vertaillen. Ajattelin, etten kyllä millään tähän väliin ensinnäkään ehdi lukea kahta teosta saatikka sitten kirjoittaa niistä mitään analyysia. Mutta sitten eräänä yönä päähäni paukahti niin mainio idea, että kirjoitinkin sen seurauksena sitten kaksi kertaa vaadittua merkkimäärää pidemmän esseen Draculaa ja Hellsingiä vertaillen! Mhehehe! En oikeasti tiedä kuinka hyvin esseeni vastasi tehtävänantoa, mutta onhan Dracula nyt aika klassikko ja onhan mangakin japanilaista nykykirjallisuutta? Mutta tuli kyllä niin diippiä kamaa, että pakkohan opettajan on minut ainakin kurssista läpi päästää.

Perjantaina ollut kielitieteen koe oli ehkä kuumottavin koe, missä olen naismuistiin ollut. Sydän tykytti ja näytin kuulemma kokeen jälkeen kuin lenkiltä tulleelta. Kaikkea sitä!

Mutta asian ytimeen, nyt ovat ohi! Kaikki! Onneksi on sentään töitä kerran (joskus kaksi kertaa) viikossa. Tänään aamulla heräsin, enkä tiennyt mitä tehdä, joten kävelin vain päämäärätönnä Kioton katuja. Salakuuntelin kirpputorilla hienoa keskustelua Abenomicsien (pääministeri Aben taloudenelvytystoimet) positiivisista vaikutuksista kirpputorien talouteen, join vadelmakaakaota, kävin Kita no tenmanguulla (se on ehkä yksi lempparipyhäkköni) ja päädyin lopulta naapurissani olevaan tacoraisu-ravintolaan (jauhelihan sai korvattua soijarouheella, pointsit!) syömään. Olin ainoa asiakas, joten jäin sitten aika pitkäksi aikaa juttelemaan elokuvista ravintolan omistajan kanssa. Hän myös lainasi minulle Burlesque-elokuvan. Hassua.

Japanissa on muuten ihanan paljon yhden konseptin ravintoloita. Kuten tämänpäiväinen tacoraisu-ravintola. Ravintola, jonka bisnesidea on myydä tortillan täytteitä riisin päällä ja that's it. No onhan Suomessakin toki pikaruokaketjuja, joiden bisnesidea on myydä hampurilaisia, mutta Japanissa on paljon ihan sellaisia kodikkaita yksityisyrittäjän vetämiä paikkoja, joilla on joku tuollainen hassu yksittäinen idea, jolla ne sitten enemmän tai vähemmän menestyvät. Ymmärrän kyllä vielä myymälän, jonka ideana on myydä yhdenlaista tuotetta, vaikka lihakauppa tai leipäkauppa, mutta ravintolaan mennään usein porukalla ja porukassa ihmiset haluavat ehkä syödä eri asioita. Mutta voivat haluta syödä samojakin asioita.

Sain muuten töistä lappusen, joka oikeuttaa minut hakemaan veronpalautuksia. Tunnen olevani niin vakuuttava japanilaisen yhteiskunnan jäsen, kun saan veronpalautuksia täältä! Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mitään hajua, mistä voin rahat hakea... Saattaa käydä niin, että Japanin valtio tienaa nyt 679 jeniä (n. 4,85 euroa)!! Voivat sitten poliitikot vaikka tankata mersuihinsa pari litraa bensaa ja huristella toreille puhumaan palturia.

Näin viime yönä unta, jossa olin loskaisessa Helsingissä ja purskahdin Rautatieasemalla itkuun, kun tajusin, etten ollut enää Kiotossa. Mikä lie enneuni!!

Mutta Helsinki odottaa minua vääjämättä ja pitäisi suunnitella, mitä siellä sitten tekee. Vähän hankalaa, kun nelosperiodista ei oikein ala mikään kurssi, mutta jos en tänä lukuvuonna mitään opintoja suorita vaihdon lisäksi, saan kyllä Kelan perääni. Joten kirjatentteisä kevät ja kesä lienee luvassa. Pitäisi myös etsiä graduohjaaja tai sellainen. Miten senkin suhteen pitää toimia? Menenkö vain koputtelemaan opettajien ovia? Häh? Minulla on ehkä pari aika hyvää ideaa graduuni. Lainasinkin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kirjastosta, nyt kun kerta on loma ja hyvää aikaa opiskella.

Ensi viikolla menen kuitenkin Tokiossa käymään, hurraa!

Tiedän, valokuvieni aiheet ovat kiehtovia ja vaihtelevia.

来年のことを言えば鬼が笑う

Kioto, senkin hassu kaupunki. Kioto on kuoreltaan niin hillitty ja kaunis, mutta sisältä leikkimielinen ja arvaamaton. Vaikka minua ei niin suuresti kauhistuta maaliskuussa Japanin jättäminen taakse, koska tiedän kuitenkin aina tulevani takaisin, Kioton hyvästeleminen surettaa jo. En tiedä, kuinka todennäköistä olisi, että asuisin joskus taas Kiotossa (ellen pääse naimisiin postikonttorini söpön virkailijan kanssa), joten pitänee yrittää vain nauttia Kiotosta täysin rinnoin viimeinen puolitoistakuukautinen.

Tänään oli yleisjapanin viimeinen välikausikoe ja tiistaista alkaen on sitten loppukokeet. Eiköhän niistä läpi pääse. Enemmän stressaa essee, joka pitäisi kirjoittaa kirjallisuuskurssille. Miksi minä olen taas joutunut tilanteeseen, jossa on kirjoitettava kirjallisuusessee? Kirjallisuusesseiden kirjoittaminen on ehkä turhin tapa kuluttaa elämänsä tunteja.

Kirjallisuudesta puheen ollen, tänään menin käymään yliopistolla kirjakerhossa, jonne korealainen tuttavani oli minut kutsunut. Ideana oli, että vaihtarit ja japanilaiset lukevat japanilaisen novellin yhdessä ja sitten keskustelevat siitä. Näinpä teimme ja oli ihan hauskaa. Olisipa tällainen kerho ollut jo syksystä alkaen. Haluaisin keskustella enemmän hyvistä japanilaisista kirjoista, joita olen lueskellut, mutta ketään ei tunnu ympärilläni kiinnostavan kirjallisuus tai riittävän kielitaito lukemiseen. No, aina ei voi löytää keskustelukumppania.

Siinä missä toiset ahmivat hyvät kirjat hetkessä, minä taas nimenomaan hidastelen hyvien kirjojen kohdalla. On jotenkin niin ihana tunne, kun on kiinnostava teos kesken. Pelottaa, että miltä sitten tuntuu, kun se on loppu. Löytyykö enää toista hyvää kirjaa? Entä jos se oli maailman viimeinen hyvä kirja?

Olen pelannut intohimoisesti uutta 3DS:n Zeldaa. Pelaaminen on niin mukavaa. Pelaamisen liittyy paljon hyviä muistoja. 90-luku, jolloin katselin vierellä kun isäni pelasi tietokoneella jotain Wolfensteineja ja Doomeja. Yläaste ja Nintendo64:n Zeldat parhaan ystäväni kanssa. F-Zero-maratooni porkkanoiden ja dippikastikkeen voimalla. Peleillä on ollut suuri vaikutus elämääni. Ja miksiköhän nyt tähän aloin moisia höpistä.

Ai niin, olen menossa ensi kuun puolessa välissä Taiwanille vajaan viikon matkalle! Lähden sinne kahden kiinalaisen luokkakaverini ja yhden suomalaisen vaihtaritoverini kanssa. En ole aikaisemmin käynyt yhdessäkään Aasian maassa Japanin lisäksi. Jännittävää! Odotan innolla erityisesti eksoottisia maisemia ja ruokaa!

Meillä oli sunnuntaina luokkamme uudenvuoden istujaiset. Siellä syötiin taiwanilaista, kiinalaista, korealaista ja intialaista. Suomalaista ruokaa ei ollut tarjolla, koska Japanista ei löydy tarvittavia aineksia. Tai näin minä asian ilmaisin. En nimittäin löytänyt marketista Saarioisen mikropizzoja.

Maanantaina ei ollut koulua, koska oli seijin no hi (成人の日) eli täysi-ikäiseksi tulemisen päivä. Silloin siihen päivään mennessä 20 vuotta täyttäneet tytöt pukeutuvat furisodeen (liehuvahihainen kimono) ja pojat pukuun tai hakamaan ja menevät kuuntelemaan pormestarin kannustavaa puhetta. Mikä jännittävä juhlama. Silloin on toki hyvä tilaisuus tavata vanhoja koulukavereita ja olla muuten vain hieno näky kaupungilla.

Onkohan täällä tapahtunut muuta? Erään ravintolaketjun pomo (sala)murhattiin viime kuussa Kiotossa. Pääministeri Abe kävi rukoilemassa palveluksessa kuolleiden sotilaiden muistoa kunnioittavassa Yasukunin pyhäkössä, jonne on valitettavasti pyhymöity myös sotarikollisia, mikä suututti taas Kiinan ja Korean, joille Japani teki toisessa maailmansodassa aika hirveitä juttuja. Yksityiset yliopistot korottavat lukukausimaksujaan, koska opiskelijoiden määrä on laskenut vähäisen syntyvyyden vuoksi (miksi ne tarvitsevat enemmän rahaa, jos on vähemmän opiskelijoita opetettavana?). Doshisha ei korota lukukausimaksujaan. Mutta lukukausimaksut ovat järjetön asia. Oppimateriaalissamme oli esimerkkilause (vapaasti suomennettuna): "Taroon isän firmalla oli isot velat ja lopulta se meni konkurssiin, joten Taroo joutui hylkäämään haaveensa yliopistosta ja menemään töihin." Onneksi en syntynyt Japaniin.

Piristykseksi laitan tähän kuvan kissamytystä.

山高きがゆえに貴からず

Huh-huijaa, niin meni talviloma ja kouluakin jo taas ensimmäinen viikko takana. Kolme kaveria kaukaisesta Suomesta käymässä oli ja myös tällä saarella asuvia kavereita olen tavannut niin, että toipuakseni tästä sosiaalisuuden yliannostuksesta joutunen viettämään seuraavan kuukauden huoneessani uuden Nintendo 3DS:ni ja Zeldan parissa.

Mukava loma oli kuitenkin. Joulun vietimme suomalaisporukalla izakayassa. Seuraavana aamuna oli lähtö Tokioon, jossa vierähti viihtyisästi viitisen päivää. Tokio on niin... Tokio. Niin julma, niin kaunis, niin surullinen, niin seesteinen. Ei ole toista. Mutta ei nyt enempää hänestä. Tokiosta siirryimme aatonaattona bussilla ystävän perheen luokse Okazakiin, jossa vietimme uudenvuoden. Uuteenvuoteen kuului tietenkin toshikoshisoba eli uudenvuodennuudelit, Koohaku-laulukilpailu televisiosta sekä vuoden vaihtuminen pyhäkössä, jossa suoritimme hatsumooden eli vuoden ensimmäisen rukouksen. Saimme sakea, konnyakua, mochia ja amasakea pyhäköllä ja ostimme tietenkin vuoden ensimmäiset omikujit eli ennustukset. Sain toisiksi parhaan asteen ennustuksen eli chuukichin.

Uudenvuodenpäivänä söimme perinteistä osechi-ruokaa ja sittenpä ystävä oli tilannut kimono-opettajansa pukemaan meille kaikille kimonot päälle ja lähdimme sitten ne päällä Okazakin linnan kupeeseen rukoilemaan.

Seuraavana päivänä lähdimme autolla kohti Izun niemimaata! Pyhät aiheuttivat ruuhkaisia teitä paikoin, mutta pääsimme turvallisesti perille ystäväni isovanhempien luokse Izun kaupunkiin keskelle hiljaisia vuoria. Isovanhemmat olivat aivan mielettömän herttaisia. Vietimme pari päivää siellä käyden onseneissa eli kuumissa lähteissä ja syöden herkullista ruokaa.

Viinitilallakin piipahdimme, enkä suosittele japanilaista viiniä kyllä kenellekään, joka haluaa juoda viiniä. Siis jos haluaa juoda jotain hämmentävää makeaa marjajuomaa, niin siitä vaan, mutta en ole ihan varma, mitä sillä oli viinin kanssa tekemistä.

Rentouttava maalaiselämä olisi voinut kestää pidempäänkin, mutta Kioto kutsui ja hyppäsimme otoshidamamme tuhlaten luotijunaan ja palasimme takaisin kyltthyyrin pariin.

Maanantaina pakenivat saarelta Suomeen kaksi kaveria ja tänään vielä viimeinenkin. Nyt on luvassa vain armoton tammikuinen kokeiden ja esseiden täyttämä kaksiviikkoinen, jonka jälkeen koittaa kevätloma. Että kauanpas sitä kouluakin ehtii olla. En kyllä valita. Olen kuitenkin niinkin erikoinen ihminen, että pidän lopulta lomasta enemmän kuin koulusta.

 Katsokaa, lunta sateli täällä tällä viikolla! Suli puoleen päivään mennessä, mutta kaunistipahan edes hetken aamua.

Kummallista, että on jo vuosi 2014 ja lähtöön enää reilu kaksi kuukautta. Mielessäni liikku monenlaisia kysymyksiä, mutta keskitynpäs nyt puristamaan itsestäni kaiken irti vielä tämän kuun ja mietinpä sitten vastauksia kysymyksiini.

Tässä teille vielä Fuji-vuori, jonka näin talvilomamatkamme aikana liioittelematta kymmenisen kertaa. Onhan se aika komea veikko, ei sitä käy kiistäminen.