Tänään oli yleisjapanin viimeinen välikausikoe ja tiistaista alkaen on sitten loppukokeet. Eiköhän niistä läpi pääse. Enemmän stressaa essee, joka pitäisi kirjoittaa kirjallisuuskurssille. Miksi minä olen taas joutunut tilanteeseen, jossa on kirjoitettava kirjallisuusessee? Kirjallisuusesseiden kirjoittaminen on ehkä turhin tapa kuluttaa elämänsä tunteja.
Kirjallisuudesta puheen ollen, tänään menin käymään yliopistolla kirjakerhossa, jonne korealainen tuttavani oli minut kutsunut. Ideana oli, että vaihtarit ja japanilaiset lukevat japanilaisen novellin yhdessä ja sitten keskustelevat siitä. Näinpä teimme ja oli ihan hauskaa. Olisipa tällainen kerho ollut jo syksystä alkaen. Haluaisin keskustella enemmän hyvistä japanilaisista kirjoista, joita olen lueskellut, mutta ketään ei tunnu ympärilläni kiinnostavan kirjallisuus tai riittävän kielitaito lukemiseen. No, aina ei voi löytää keskustelukumppania.
Siinä missä toiset ahmivat hyvät kirjat hetkessä, minä taas nimenomaan hidastelen hyvien kirjojen kohdalla. On jotenkin niin ihana tunne, kun on kiinnostava teos kesken. Pelottaa, että miltä sitten tuntuu, kun se on loppu. Löytyykö enää toista hyvää kirjaa? Entä jos se oli maailman viimeinen hyvä kirja?
Olen pelannut intohimoisesti uutta 3DS:n Zeldaa. Pelaaminen on niin mukavaa. Pelaamisen liittyy paljon hyviä muistoja. 90-luku, jolloin katselin vierellä kun isäni pelasi tietokoneella jotain Wolfensteineja ja Doomeja. Yläaste ja Nintendo64:n Zeldat parhaan ystäväni kanssa. F-Zero-maratooni porkkanoiden ja dippikastikkeen voimalla. Peleillä on ollut suuri vaikutus elämääni. Ja miksiköhän nyt tähän aloin moisia höpistä.
Ai niin, olen menossa ensi kuun puolessa välissä Taiwanille vajaan viikon matkalle! Lähden sinne kahden kiinalaisen luokkakaverini ja yhden suomalaisen vaihtaritoverini kanssa. En ole aikaisemmin käynyt yhdessäkään Aasian maassa Japanin lisäksi. Jännittävää! Odotan innolla erityisesti eksoottisia maisemia ja ruokaa!
Meillä oli sunnuntaina luokkamme uudenvuoden istujaiset. Siellä syötiin taiwanilaista, kiinalaista, korealaista ja intialaista. Suomalaista ruokaa ei ollut tarjolla, koska Japanista ei löydy tarvittavia aineksia. Tai näin minä asian ilmaisin. En nimittäin löytänyt marketista Saarioisen mikropizzoja.
Maanantaina ei ollut koulua, koska oli seijin no hi (成人の日) eli täysi-ikäiseksi tulemisen päivä. Silloin siihen päivään mennessä 20 vuotta täyttäneet tytöt pukeutuvat furisodeen (liehuvahihainen kimono) ja pojat pukuun tai hakamaan ja menevät kuuntelemaan pormestarin kannustavaa puhetta. Mikä jännittävä juhlama. Silloin on toki hyvä tilaisuus tavata vanhoja koulukavereita ja olla muuten vain hieno näky kaupungilla.
Onkohan täällä tapahtunut muuta? Erään ravintolaketjun pomo (sala)murhattiin viime kuussa Kiotossa. Pääministeri Abe kävi rukoilemassa palveluksessa kuolleiden sotilaiden muistoa kunnioittavassa Yasukunin pyhäkössä, jonne on valitettavasti pyhymöity myös sotarikollisia, mikä suututti taas Kiinan ja Korean, joille Japani teki toisessa maailmansodassa aika hirveitä juttuja. Yksityiset yliopistot korottavat lukukausimaksujaan, koska opiskelijoiden määrä on laskenut vähäisen syntyvyyden vuoksi (miksi ne tarvitsevat enemmän rahaa, jos on vähemmän opiskelijoita opetettavana?). Doshisha ei korota lukukausimaksujaan. Mutta lukukausimaksut ovat järjetön asia. Oppimateriaalissamme oli esimerkkilause (vapaasti suomennettuna): "Taroon isän firmalla oli isot velat ja lopulta se meni konkurssiin, joten Taroo joutui hylkäämään haaveensa yliopistosta ja menemään töihin." Onneksi en syntynyt Japaniin.
Piristykseksi laitan tähän kuvan kissamytystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti