木漏れ日の中へ: 知らぬが仏

Pidän kovasti näistä perjantaista jotenkin. Aamulla käyn kahdella japanin tunnilla, joiden jälkeen tulen kotiin opiskelemaan tai lagailemaan ja lähden sitten kuudeksi Kioton asemalle kielitieteen luennolle. Pääsen takaisin kahdeksan maissa ja kotiudun videovuokraamon ja kaupan kautta. Väsyttää iltaluennon ja koko viikon jälkeen tavattomasti, mutta tietää, että huomenna saa nukkua ja olo on jotenkin utuisen raukea. Lasi olutta, kuivattuja kaloja ja hyvä leffa.

Väittely-/keskustelukurssi, jolla käyn, muistuttaa tosi paljon viime syksynä käymääni puheviestinnän kurssia. Tai tulee sellaisia outoja fläsäreitä, en muista kokonaisuudessaan kyseisestä kurssista kauheasti kuten en kyllä koko viime syksystäkään. Mutta siis niin, joillekin aasialaisille ajatus väittelystä tuntuu olevan tosi hämmentävä, mutta Suomessa nyt väitellään jo yläasteella, joten kurssi on minulle opettavainen lähinnä kielen kannalta.

Aasialaisista puheenollen, luokallani on pelkkiä aasialaisia. Enemmistö on kiinalaisia tai taiwanilaisia (en koskaan oikein muista kummat ovat kumpia, kun ne puhuvat kuitenkin kiinaa keskenään), korealaisia on myös aika paljon ja sitten on yksi intialainen ja minä. No intialainen kulttuuri eroaa toki itäaasialaisesta kulttuurista aika paljon, mutta kyllä siinä porukassa tuntuu silti vähän... eksoottiselta pohjolan ihmiseltä. Joillakin tunneilla on sekaisin eri luokkia, joten parilla japanin tunnilla on yksi sveitsiläinen (jonka kanssa päivittelimme erään lehtiartikkelin analyysin päätteksi kuinka kaikissa muissa luokan sisällä edustetuissa maissa on kuolemantuomio ja kuinka Eurooppa se on sivistynyt mesta!) ja yhdellä tunnilla eräs saksalainen.

Mutta siis kampuksella ylipäänsä on tosi paljon vaikka mitä kansalaisuuksia, Doshishassa on hurjasti vaihtareita.

Opin tällä viikolla, että vuokratyöläiset ovat Japanissa eräänlainen kasvava ongelma ja heitä on tällä hetkellä kuulemma jopa 30% työntekijöistä (vrt. Suomessa kuulemma n. 1%). Ja no jos on lukenut ongelmista vuokratyöläisten kohtelusta Suomessa, niin voi vain kuvitella, miten hauskaa on jos 30% työväestä on vailla kunnon oikeuksia. No, pitäisi toki tutkia asiaa tarkemmin, että voisi sanoa enempää.

Toinen työhön liittyvä juttu, mitä mietin usein, on mitä omituisempia... noh, rehellisesti sanottuna "paskaduuneja" tekevät ihmiset. Koulumatkallani on esimerkiksi mies, joka seisoo kadulla pitäen kylttiä, joka neuvoo läheiselle työmaalle. Siinä se vaan seisoo ja pitää sitä kylttiä. Miksei sitä kylttiä voi kiinnittää pylvääseen, häh?? Lisäksi kahden kampuksen välillä asuntoalueen läpi kulkevalla reitillä on ties kuinka monta yliopiston vartijaheeboa, jotka pitelevät kylttejä, jotka käskevät olemaan hiljaa tai olemaan kulkematta ylipäänsä koko reittiä. Ja kuten kaikki Japanissa käyneet tietänevät, joka parkkihallin ynnä muun nurkalla on jotain ihmeen turhaa liikenteenohjausta. Mutta siis mitä yritän sanoa, on se, että vaikka täällä on tilastojen mukaan vain alle 5% työttömiä, niin joku voisi tehdä myös tilaston, että kuinka moni niistä 95% työllistetystä on oikeasti järkevässä duunissa. No, tätäpä ne kookomuslaiset kai Suomeenkin haluavat, että ihan sama mitä työtä tehdään, kunhan sitä tehdään. Ai maisterismiehiä olet? No menepä nyt kuitenkin pitelemään 8 tunniksi tuota kylttiä tuohon risteykseen. Katsos kun tilastojen pitää näyttää hyviltä.

Okei, en minä oikeasti tiedä, kumpi on parempi lähestymistapa asiaan. Ehkä se tienvarressa kylttiä pitävä japanilainen on paljon onnellisempi kuin työtön suomalainen maisteri, koska se voi 8 tuntia kylttiä pideltyään mennä kotiin vaimonsa luokse sen sijaan että viettäisi päivän jossain virastossa täytellen anomuksia rahan saamiseksi. Tarkoitan vain, että minusta tuntuu (ja pätee myös itseni kohdalla), että ihminen tarvitsee jonkun paikan minne mennä aamulla (tai iltapäivällä tai yöllä, ymmärtänette pointin). Rutiinin. Tekemistä. (Toki sen voi toteuttaa työttömänäkin, jos haluaa.)

Esitelmöintikurssillamme pitää pitää puhe jostain henkilöstä, jota kunnioittaa. Päätin kirjoittaa puheen Elias Lönnrotista. Muistan elävästi, kun lukion äikänmaikkamme selitti Lönnrotin elämänvaiheista ja tuntui melkein kuin olisi tuntenut vanhan kunnon Eliaksen. Olihan se nyt kova jätkä.

Miksiköhän japanilaiset laulavat usein pyöräillessään? Täällä on myös tosi hassun näköisiä pyöriä paljon.

Tässä vielä kuva chikuwaroorusta eli sämpylästä jossa on chikuwa eli tollainen kalamassasta tehty putkelo. Vähän niin kuin hodari, mutta kalamassaputkelolla. Chikuwat on muutenkin tosi hyviä ja halpoja, nytkin mulla on kaksi paketillista jääkaapissa.