Näin sanoo kahvimukini. Lisäksi se kertoo, että "a simple thing is the most wonderful".
Mutta joka tapauksessa Gionissa eksyin pieneen bisarriin kauppaan, jossa myyttiin mm. vanhoja japanilaisia lehtiä, valokuvia, leluja, koruja, nukkeja, mitä tahansa. Ja myös muualta tuotuja esineitä. Kaupassa ei ollut mitään järjestystä, vaan tavaroita roikkui mm. katosta. Keski-ikää lähentelevä miesmyyjä seisoskeli tavaroiden keskellä ja alkoi heti jutella iloisesti sitä sun tätä tavaroista ja oikeasta ammatistaan (nukkejen valmistaja), ja lopulta puhelimme siinä puolisen tuntia. Ostin pari vanhaa postikorttia ja lastenkirjan, jossa on kohtauksia Kokijista. Sitten mies neuvoi minulle lähellä olevan toisen vanhoja esineitä myyvän kaupan (johon en kyllä lopulta löytänyt).
Tällaiset hauskat pienet kohtaamiset saavat minut arvostamaan ihmistä. Suurimman osan ajasta olen erittäin pettynyt koko ihmiskuntaan.
Myöhemmin kävelin nekocafen eli kissakahvilan ohi ja päätin hetken mielijohteesta mennä sisälle käymään, koska en ollut koskaan moisessa käynyt. Sisäänpääsyhinta oli muistaakseni 1400 jeniä (n. 10 euroa), siihen kuului mehukka ja tunti aikaa olla kissojen kanssa. Laukut ja kengät piti jättää lokeroon ja sitten pääsi huoneeseen, jossa oli tusina kissoja ja pari ihmistä niitä ihailemassa. Vähän minua epäilytti ajatus kissojen hyvinvoinnin kannalta, mutta ihan onnellisen oloisia ne olivat. Ilmeisesti kissat vaihtuvat päivittäin, joten joka päivä mirrit eivät joudu vieraiden ihmisten pällisteltäviksi. En tiedä muista kahviloista, mutta tämä paikka vaikutti ainakin toimivan aika lailla kissojen ehdoilla.
Mutta kissapulan helpottumisen sijaan tuli vain enemmän ikävä omaa kissaa. :<
Sunnuntaina kävin kaupungintalon edessä järjestetyllä kirpputorilla, aika samanlainen meininki kuin jossain Hietsun kirppiksellä. Paitsi Hietsun kirppiksellä random keski-ikäiset tädit eivät supattele, kuinka ihanan vaalea olen... Suomeen paluu tulee tekemään huonoa täällä Fuji-vuoren korkuiseksi kasvavalle itsetunnolleni.
Yliopiston kampuksella saa helposti seuraa istumalla penkillä yksin. Lähes aina joku tulee juttelemaan. Mukavaa. Minusta on kivaa jutella vieraiden ihmisten kanssa niitä näitä. Siinä ei ole sellaisia ihmissuhteelliskompleksisia riskinottopuolia.
Maanantaina istuskelin hypärillä penkillä ja katselin ihmisvirtaa, kun sieltä ilmestyi kaverini Yuuko. Siinä sitten kulutimme hypäriä, kunnes jostain ilmestyi vanha papparainen, joka kysyi osaanko englantia ja pyysi sitten auttamaan hänen englannin läksyjensä kanssa. Noh, hän kuulemma opiskeli englantia jumpatakseen aivojaan (se on hyvä tapa!), mutta läksynä oli pätkä... Odysseiasta, kohtaus, jossa on niitä harpyijoita. Siinä oli pari kohtaa, jota papparainen ei ymmärtänyt, mutta mitä helkuttia, englanninkielinen Odysseia! No kestipähän minullakin aika tovi ymmärtää ko. kohdat... Mutta ymmärsin kuitenkin onneksi ilmaisun "spare his life" ja selitin sen papparaiselle, joka luuli sanan "spare" tässä tarkoittavan ylimääräistä... Englanti se vasta onkin epämääräinen kieli, minusta on ihan pöhköä, että verbit ja nominit voivat olla samannäköisiä!!
Köh. Täällä välillä puhuessani asuntolan eurooppalaisten/amerikkalaisten kanssa englantia tulee tosi ahdistunut olo jotenkin. Englanti tulee ulos kankeasti ja jää aina johonkin kitalaen kohdalle jumiin. Luulen, että minun on pakko mennä jollekin englannin suulliselle kurssille, kun palaan Suomeen.
Vaikka aikaa on varmaan vielä, niin olen mietiskellyt kaikenlaisia vaihtoehtoja. Jatkanko maisteriopintoja Helsingissä vai hakisinko ehkä Japaniin johonkin maisteriohjelmaan? Siihen tietenkin tarvitsisi apurahan. Jos jatkan maisteriopintoja Helsingissä, mitä oikein tutkin? Kandini tein tosiaan Banana Yoshimoton Kitchenin käännöstä ja alkuperäisversiota vertaillen, joten olisi periaatteessa helppoa jatkaa kääntämisen tutkimisen parissa. Mutta mitä minä haluan oikeasti tehdä?
Tällä hetkellä kehittelen joka tapauksessa Maailman Herkullisinta Kurkkupikkelsiä, jonka avulla jokainen hyvätuloinen salaryman haluaa minut vaimokseen, eikä minun tarvitse enää ikinä huolia muusta kuin säännöllisestä imuroinnista (joka on kyllä kokemukseni mukaan vaikeampaa kuin tutkielman kirjoittaminen tai töissäkäynti). Nyt tekemäni satsi tarvitsee ehdottomasti enemmän etikkaa.
Opin tänään jotain Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä (生活保護). Toimeentulotukea on mahdollista anoa, mutta sen saaminen on kuulemma äärimmäisen vaikeaa ja sossutädeille on pystyttävä todistamaan, ettei kukaan sukulainen tai naapurintäti pysty jelppimään. Ei kai Suomessa sentään sellaista kysellä? En ole koskaan joutunut hakemaan toimeentulotukea, niin en ihan tiedä. Joutuvatko hyvätuloisten vanhempien aikuiset lapset selittämään sossun luukulla, mikseivät saa vanhemmiltaan rahaa? Valaiskaa, jos tiedätte tarkemmin.
Tämän hetken kuumia aiheita Japanissa ovat mm. arvonlisäveroprosentin nouseminen 5 prosentista 8 prosenttiin, Fukushiman tilanne (yllätys yllätys), perustuslain uudistaminen ja vihapuhe (ヘイトスピーチ).
Alvin nousu. Pääministeri Abe yrittää nostaa Japania taloudellisesti jaloilleen. Alvin nousu heikentää kuitenkin ainakin väliaikaisesti ostovoimaa. Suomalaisen näkökulmasta 8 prosentin alv tuntuu aika köykäiseltä, mutta jos miettii kuinka paljon vähemmän täällä saa vastinetta verorahoilleen (sairasvakuutus kattaa vain 70 % kuluista, korkeakoulutus pitää maksaa omasta pussista...), niin ymmärrän toisaalta japanilaisten ärtymystäkin. Mutta hyvin vähän ymmärrän kuitenkin taloudesta, joten ei siitä sen syvempää analyysia.
Fukushima. Joo joo, vuotaa vuotaa, mutta kerrotaan se aina parin kuukauden viiveellä.
Perustuslain uudistaminen. Perustuslaissa on paljon omituisia kohtia, koska se on kirjoitettu silloin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain sanelemana. En tiedä, mitä ne nyt tarkalleen haluavat siitä uudistaa, mutta ainakin Abe ilmeisesti haluaisi Japanille itsenäiset puolustusvoimat. Nythän tämä on periaatteessa pasifistinen valtio, eli jos joku räyhää, niin Yhdysvallat tulee apuun ohjuksineen.
Vihapuhe. En ollut jotenkin ajatellut, että Japanissakin on vihapuhetta otsikoiksi asti. Paikallislehdessä oli uutinen Osakassa japaninkorealaisiin kohdistuneesta vihapuheesta, mutta ilmeisesti sitä kohdistuu myös paljon mm. burakumineihin eli ns. "likaisten" (=teurastajat, nahkurit, haudankaivajat) ammattien harjoittajien jälkeläisiin eli paikallisiin kastittomiin, jotka eivät tietenkään enää virallisesti ole syrjittyjä, mutta todellisuus on toinen.
Joo. Sellaisia aiheita tällä kertaa. Tein sunnuntaina currya ja olen syönyt sitä nyt neljä päivää putkeen eikä se tunnu loppuvan koskaan. Tänään tosin kyllästyin kareeraisuun ja söin riisin sijaan pastaa. Kareepasta. Haha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti