Kerronpas kivasta reissustani!
Keskiviikkona lensin Jetstarilla Okinawan pääkaupunkiin Nahaan. Olin varannut neljäksi yöksi hyvin halvan hostellin, 900 jeniä (n. 7 euroa) yöltä. En ole ikinä ollut yhtä halvassa hostellissa. Siitä huolimatta hostelli ei ollut mitenkään huonoimmasta päästä. Tai siis skrubuinen se oli, mutta kyllä minusta verhon takana oleva sänky, mahdollisuus käyttää suihkua, vessaa, keittiötä ja tietokonetta sekä hyvä sijainti ovat ihan 900 jenin arvoista. Hostellissa oli myös mukava oleskeluhuone, jossa tutustuin hauskoihin ihmisiin ja opin paljon painokelvottomia juttuja.
Joka tapauksessa, keskiviikkona pyöriskelin vähän Nahan vilkkaimmalla kadulla Kokusai-doorilla, jolla on paljon matkamuistomyymälöitä ja turistihintaisia ravintoloita. Kävin sivukujalla syömässä rakastamaani gooya-chanpurua eli tofua ja karvaskurkkua (usein myös siankorvaa, mutta tilasin ilman) ja sitten olikin jo myöhä.
Torstaina lähdin vailla suunnitelmia haahuilemaan, päädyin bussiterminaalille ja hyppäsin bussiin numero 38, koska se oli menossa suunnalle, jossa muistelin olevan Sefautaki-nimisen Unescon maailmanperintökohteen. Hyppäsin pois sitten Sefautakin kohdalla (ainoana bussissa jäljellä olevana matkustajan) ja bussikuski tarjosi minulle sateenvarjoa mukaan, mutta minulla oli oma. Ihailin merta ja sitä Sefautakia, joka on joku muinaisten ryukyulaisten rukousmesta. Tollainen.
Mestan vieressä kielekkeellä oli asuintalo, jossa asukkaat pitivät kahvilaa. Menin kahville ja kakkuselle, koska talossa oli hieno piha ja upea merinäköala. Jäin vahingossa kahvilaan kolmeksi tunniksi juttelemaan omistajien kanssa ja lopulta minulle tarjottiin ilmainen lounas (aika huonoa bisnestä hei?) ja ruokosokeria imeskeltäviksi. Talon anoppi oli käynyt Suomessakin Pohjoismaita kiertävällä reissulla ja näytteli valokuvia minulle innoissaan.
Siirryin sitten bussipysäkille, mutta bussi oli mennyt juuri ja seuraava oli tulossa tunnin päästä. Jostain ilmestyi yamagatalainen mies, joka harmitteli bussin missaamista. Menimme matkamuistomyymälään lämmittelemään (oli aika tuulista) ja kun sitten päätimme lähteä seuraavaa bussi odottelemaan, meidät kaappasikin taksi, joka tarjosi niin hyvän diilin Nahaan asti, että päätimme mennä yhdessä taksilla Nahaan. Koska tulimme hyvin juttuun yamagatalaisen kanssa, päätimme sitten mennä illallistamaan yhdessä okinawalaista livemusiikkia soittavaan ravintolaan. Siinä minä sitten söin ja join ja puhuin syntyjä syviä yamagatalaisen 36-vuotiaan duunarin kanssa okinawalaisen musiikin soidessa taustalla. Kävin myös tanssimassa paikallisen mummelin kanssa, joka vain raahasi minut pöydästä tanssimaan, minkä seurauksena ravintolan muutkin asiakkaat alkoivat spontaanisti tanssia. Joskus on joo astetta absurdimpaa. Jossain välissä ravintola meni kiinni ja lähdimme omille tahoillemme nukkumaan. Tuskin ikinä tulen koskaan tapaamaan uudestaan kyseistä yamagatalaista matkaajaa, mutta oli sen verran outo ilta, että tuskinpa häntä unohdankaan.
Perjantaina kävin sitten katselemassa Shurin linnaa, jossa Ryukyun kuningas tapasi asustaa. Hieno linna olikin!
Haahuilin Nahassa ja söin tacoraisua eli ruokaa, jossa on tungettu tortillan sisältö riisin päälle. Heheh. Minkäpä kanssa riisi ei sopisi. Illalla kävin hostellin lähellä olevalla rannalla ihailemassa merta ja kulkukissoja. Okinawalla oli mielettömästi kissoja. Rannan kulkukissat olivat erityisen ihanaisia ja halusivat tulla syliin, enkä minä nyt hennonnut estää. Ensin siniharmaa kisuli kehräili sylissä ties kuinka kauan, kunnes röyhkeä musta kissa tuli ja ajoi sen pois ja tuli itse tilalle. Jossain vaiheessa taiwanilaiset turistit ottivat kuvia minusta ja kissoista (jes, kohta oon taiwanilaisissa matkaoppaissa joku outo Okinawan vaalea kissatäti) ja myöhemmin paikalle tuli Okinawalla asuva tokiolainen mies, joka sanoi käyvänsä katsomassa näitä kissoja lähes päivittäin ja rupattelimme sitten tovin, kunnes tuli kylmä ja oli pakko julmasti ajaa kissa pois sylistä ja palata hostellille.
Lauantaina oli viimein aurinkoista ja lämmintä, joten lähdin Tokashikin saarelle. Sinne pääsi lautalla tunnissa. Mukaani lähti myös hostellista saksalainen poika, joka oli menossa saarelle leiriytymään. Meri oli ihana. Saari oli myös ihana. Saksalainen lähti omille teilleen ja minä kävelin vuoren yli saaren länsipuolella olevalle rannalle, jolla ei ollut ketään ja käppäilin siellä keräillen simpukoita ja muita. Jossain vaiheessa rannalla kävi muutama ihminen, mutta sitten olin taas yksin. Päätin sitten pulahtaa uimaan Itä-Kiinan meren turkooseihin aaltoihin ja ai että oli lämpöistä ja ihanaista! Sitten kävelin takaisin satamaan vuorten yli ja palasin lautalla pääsaarelle.
Sunnuntaina palasin Kiotoon. Oli mukava reissu. Okinawalaiset olivat välittömiä ja avoimia. Ehkäpä menen uudestaankin.
Luulen, että jos mieli on maassa, kannattaa lähteä matkalle. Vaikka vain naapurikaupunkiin. Kunhan pääsee hetkeksi eroon rutiinista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti