Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin

Täällä sitä sitten ollaan taas. Laahustamassa pakkasessa Prismaan rasvatonta maitoa shoppailemaan. Tiistaina tullessa oli kovin lumista ja kylmää. Nyt vähän jo lämmittää ja lumi sulailee.
Vaan hirvittävän hiljaista kaikkialla. Tuntuu kuin olisi jossain Kaurismäen leffassa.

Mutta ihanat ystäväiseni olivat järjestäneet minulle yllätystervetuliasipippalot kotiini! On se hyvä olla ystävien luona jälleen.

Viimeiset kymmenisen Japanissa päivää hengailin ystäväni perheen luona Okazakissa ja kävin Tokiossa tapaamassa ihmisiä. Tokiossa oli jo kirsikkapuita kukassa. 

Puoli vuotta meni tuosta vain humpsis. Oli hyvä puolivuotinen. Opin paljon asioita, mm. pimeitä puolia Japanin yhteiskunnasta, intellektuellimpaa japania, anti-intellektuelliampaa japania, lintujen nimiä, uusia puolia ihmisyydestä... ja kaikkea sen sellaista.

Kävin torstaina jo Helsingin yliopiston luennolla. Kaikkea sitä.

Muutamia huomioita Suomesta näin vastatulleissa fiiliksissä. Suomalaiset asiakaspalvelijat puhuvat vähemmän, mutta ihmismäisemmin kuin japanilaiset. Ei tunnu, että he vain toistelisivat tyhjiä fraaseja työpaikkamanuaalista kuten Japanissa usein, vaan että toivottavat hyvää viikonloppua, koska ovat ihan itse huomanneet viikonlopun koittavan. En voi olla kyllä varma. Saattaahan Citymarketin myyjien taukohuoneessa olla seinällä lappunen "Muistakaa tänään perjantaina toivottaa asiakkaille hyviä viikonloppuja!!". Kyllä se varmaan jossain koulutuksessa ainakin mainitaan. Pitääpä kysäistä joltakulta, joka on kassalla työskennellyt.

Helsingissä on paljon erilaisia etnisiä ryhmiä ja kuule monenlaisia kieliä. Helsingissä on myös paljon humalaisia ja narkkareita. Lastenrattaat ovat valtavia ja niitä on paljon. Ihmisiä on yleisesti ottaen kuitenkin aika vähän. Lisäksi Pasilan asema on ihan erilainen kuin lähtiessäni.

Suomi tuntuu laimealta ja ihmiset näyttävät haaleilta. Eiköhän se taas kuitenkin helpota. Katsoo nyt kauan täällä viihtyy tällä kertaa. Moottoritie on kuuma ja silleen.

オンナを、遊べ！

Luumunkukat kukkivat. Ne ovat jotenkin suloisia. Karuja ja suloisia. Pidän luumunkukista. Pidän myös luumuista. Erityisesti umesta, japanilaisesta happamasta luumusta. Umea valkoisen riisin päällä, aijaijai. Umesta tehdyt juomat ovat myös mitä mainioimpia.

Vaan tänään satoi myös lunta. Mieleni ja sydämeni on kyllä niin keväässä, että nauran lumelle vain päin naamaa kuten Aku Ankka viikatemiehelle konsanaan. Hah.

Huomenna lähden Kiotosta. Viimeiset puolitoista viikkoa asustelen ystäväni luona Okazakissa ja käynpä Tokiossakin piipahtamassa ja jotain sellaista. Matkatavarani ovat runsaahkot. Ne eivät naurata minua niin hirveästi.

Virastotalolla kävin ilmoittamassa muuttavani Kiotosta ja samalla eroamassa kaupungin vakuutuksesta. Pyöräni möin ranskalaiselle vaihtarille. Postissa kävin irtisanomassa pankkitilini. Sähkösopimuksen irtisanoin puhelimitse (nettilomakkeessa ei ollut vaihtoehtoa "muutto ulkomaille"). Opiskelijakortin palautin yliopistolle ja hankin johonkin HY:n paperiin leiman. Onpa nyt ikävää tämä lähteminen.

Lähipostini on niin ihana, että ajattelin viedä sinne huomenna suklaarasian kiitoksesti ihanuudesta. Ihan vain koska ei sellaista ole tapana tehdä.

Japanilaiset ovat niin hellyyttäviä, kun antavat hyvästien yhteydessä aina hassuja kirjeitä ja kollaaseja. Tämä maa saa minut välillä liikutuksen partaalle. Tiistaina oli viimeinen työpäivä ja antoivat iloisen kollaasin, jossa oli pieni viesti kaikilta oppilailtani ja työkavereiltani. Voih. Oikeastaan olisi helpompaa vain hiippailla pois kertomatta kenellekään, mutta toisaalta kyllä kaikki nolostuttavan hellyyttävät eleet lämmittävät kuitenkin sydäntä.

Suomi on enemmän sellainen äijämaa, jossa taputetaan selkään ja käsketään pysyä miehenä. Ei mitään vaaleanpunaisia jäähyväiskirjeitä. Mutta Japanilla on pitkä historia tunteiden ilmaisemisesta kirjeitse. Ei välttämättä liity asiaan mitenkään tai sitten liittyy.

Joskus täällä menee outojen englannin sanojen käyttö vähän överiksi, hyvänä esimerkkinä junissa näkynyt mainos noomaikaadeestä (ノーマイカーデー). Toisin sanoen tietenkin no my car daysta. Siis mistä?? Autoton päivähän se tietenkin on. Oikeasti, tyypit, jotain rajaa nyt.

Muutamia mielessäni pyörineitä ajatuksia ja havaintoja. Kukaan kohtaamani nuori japanilainen, kiinalainen, taiwanilainen tai korealainen ei ole ilmaissut minkäänlaista vihamielisyyttä tai ällötystä homoseksuaaleja kohtaan (sen sijaan nuori intialainen erittäin räikeästi), joten voisi kuvitella homoseksuaalien oikeuksien parantuvan pikku hiljaa täälläkin päin, kunhan vanhat konservatiivipamput vetäytyvät takavasemmalle. Taiwanilla kuulemma käydään jo kiivasta keskustelua sukupuolineutraalista avioliitosta. Japanissa ketään ei kiinnosta mikään omaa napaa pidemmälle ulottuva asia, joten täällä käydään keskustelua lähinnä aiheista "yhyy hinnat nousee" tai "yhyy onkohan vihanneksissa säteilyä".

Hmm, en nyt muista mitä muuta päässäni pyöri. Toivottavasti ei ainakaan kirppuja.

Japani on vähän sellainen, että juuri kun ajattelee, että nyt on jo nähnyt kaiken, niin nurkan takaa tulee taas jotain käsittämätöntä. Parasta on hämmästellä sitä yhdessä japanilaisten kanssa, jotka ovat yhtä äimistyneitä. Joskus ymmärrän, miksi monet japanilaiset eivät ole koskaan käyneet ulkomailla. Tuntuu, että Japanissa yksinään riittäisi eliniäksi ihmeteltävää. Mutta toisaalta kun on jotain mihin verrata, niin äimistely on kyllä hauskempaa, sanoisin. Suomessakin on paljon asioita, joita en äimistelisi, jos en Suomesta olisi koskaan poistunut.

Kokoaisin tähän vielä pari sanasta vaihtoon aikoville.
Doshishan yliopisto. Tarjolla on melkoisen hyviä Japanin kielen ja kulttuurin kursseja sekä mahdollisuus valita tavallisia tiedekuntien kursseja, jos kielitaito riittää. Kampus on mukava ja hyvällä paikalla. Yliopistossa on paljon vaihto-oppilaita ympäri maailmaa sekä kansainvälisesti suuntautuneita japanilaisopiskelijoita, joten mahdollisuudet saada niin vaihtarikavereita kuin paikallisia kavereitakin ovat suuret. Toki kaikki riippuu omasta jaksamisesta ja tuurista. Niin kuin elämässä nyt yleensäkin ihmissuhteet. Ei taas liity mihinkään.
Kioto. Kioton on ihana kaupunki. Liikkuminen on helppoa, ihmiset helpommin lähestyttäviä kuin Tokion alueella, murre suloista, vuodenaikojen vaihtelut kauniita, kaunis joki, paljon kulttuurihistoriallista ihasteltavaa. Ei ehkä mikään yöelämän mekka, mutta pieniä ja viihtyisiä paikkoja kyllä riittää. Ja suurkaupunkimaisempaan Osakaan pääsee tunnissa junalla. Hmm.
Kioto on yhtä aikaa avantgarde ja perinteinen.
Asuminen. Tästä taisinkin jo puhua. Vielä yksi sananen: älä muuta Kioton aseman eteläpuolelle. Se ei ole miellyttävä eikä erityisen turvallinen alue.

Siinä oli pari sanasta.

Painupa sitten nukkumaan viimeisen yöni tuossa ihanassa pedissä ennen seuraavaa siirtoani Kansaista Chuubuun!

頭寒足熱

No niin, no niin. Muutama kummallinen viikko on vierähtänyt, yksi niistä Taiwanilla.

Taiwan olikin kiehtova maa. Matkustin sinne maanmieheni Annikan ja kahden kiinalaisen luokkalaiseni kanssa, tosin Annika lähti puolessa välissä Koreaan. Taiwanilla oli mielettömän hyvää ruokaa ja avuliaita ihmisiä. Parina päivänä sateli, mutta muuten oli mukavan lämpimäistä, Suomen kesä konsanaan. Taiwanissa oli sellaista mielikuvieni Aasia-tunnelmaa. Yökojuja, skoottereita, rehevää luontoa... Kuuluisaa "haisevaa tofua", joka ei kyllä mielestäni kauheammin haissut. Muovisia metropoletteja lippujen sijaan, upean yksityiskohtaisia temppeleitä (tai mitä ne nyt onkaan), kaikkea vaikuttavaa!

Tässä tällaista Taipein katukuvaa.

Näin Taipein lisäksi lähellä olevaa Jiufenin kaupunkia, joka on mm. Henkien kätkemän maisemia inspiroinut paikka. Siellä oli kertakaikkisen upeaa, meri ja vuoret.

Kävin myös Taipeista parin tunnin junamatkan päässä olevassa Tarokon kansallispuistossa, jossa oli hyvin ylväitä maisemia!

Kaiken kaikkiaan Taiwan oli mainio. Oli omituinen tunne, kun pystyi ymmärtämään paljon asioita merkkien perusteella, mutta ei sanomaan kuin "päivää" ja "kiitos". Toisaalta oli ihan hauskaa vain elehtiä ja olla pihalla vaihteen vuoksi. Tosin englannilla ja japanillakin pärjäsi monissa tilanteissa.

Oli kuitenkin ihanaa palata Japaniin. Kun Kioton asemalla taksiin noustessani taksikuski puhui paksua Kioton murretta ja 24h-kaupan miekkonen palveli kohteliaalla asiakaspalvelujapanilla, tunsi taas olevansa kotona.

Josta on lähdettävä hyvin pian. Hirvittävää.

Ennen Taiwanin-matkaa kävin Kurama-vuorella. Tässä kuvassa leikin ehkä vuoren jumalaa.

Vuorella oli lunta, vaan satelipa sitä ystävänpäivänä Kiotossakin. Oikein sellaista loskalunta, tuli ihan mieleen Helsingin talvet. Mutta onneksi oli tällainen maailman ihanin ja kiotomaisin kahvila, jossa sai juoda hyvää kahvia kotatsun (lämmitetty matala pöytä) alla hyvien jalkojen seurassa.

Asuntolasta pitää lähteä parin viikon päästä, mutta ei tässä kauheammin mitään hoidettavia hommia ole. Sähkösopimus pitää katkaista itse, mutta sekin hoituu netitse. Oikeastaan kamppeiden saaminen kasaan on stressaavin homma. Suomesta lähtiessäni ystäväni nimittäin jäi asumaan kämppääni, joten heitin vielä kamaa matkalaukusta lattialle pari tuntia ennen lentoa, mutta täällä ei moista mahdollisuutta ole. Mutta enköhän minä nyt selviä tästä HAASTAVASTA ONGELMASTA.

Asuntolasta voinkin sanoa tähän nyt muutaman sanasen. Puolen vuoden vaihdolla voi olla aika vaikea löytää kämppää yksityisiltä markkinoilta, mutta jos mammonaa löytyy, niin vähän kalliimmalla kyllä löytyy lyhyemmän sopimuksen sallivia kalustettuja kämppiä. Asuntola on kuitenkin verrattain edullinen vaihtoehto ja säästää monenmoiselta säätämiseltä. Toisaalta esimerkiksi Richard's Houseen ei saa tuoda lainkaan miespuolisia ystäviä, eikä yövyttää ketään. Lisäksi asuntolatäti keksii lennosta omituisia sääntöjä, kuten "keittiön käyttö ystävien kanssa kielletty" tms. Tietenkään asuntolatäti ei pysty valvomaan sääntöjä kuin virka-aikojen puitteissa, joten kyllä niitä on mahdollista rikkoa, jos suomalaiselta sääntöjenrakastamiskulttuuriltanne pystytte. Kotiintuloaikoja tai muita elämää rajoittavia asioita ei kuitenkaan ole, joten aika omassa rauhassa täällä on saanut elellä. Noin 10 minuutin kävelymatkan päässä on kaksi eri junayhtiön asemaa sekä Doshishan yliopisto, ympäriltä löytyy kauppakatu, ruokakaupat ja postitoimisto sekä tietenkin ihana keisarillisen palatsin puisto. Toisin kuin monissa muissa Doshishan asuntoloissa, on Richard's Housessa oma vessa ja suihku, joten jos saniteettitilojen jakaminen ahdistaa, kannattaa toivomuslistalle laittaa Richard's House. Jos olisin vuoden vaihtoon tullut, niin en ehkä asuntolassa olisi asunut, mutta puoli vuotta kyllä meni ihan mukavasti.

Mutta nyt on hyvä fiilis hyvistä syistä. Ja hyvä viikko tulossa, luulen.

類は友を呼ぶ

Viime viikolla oli kovin keväistä ja käppäilin tuolla jo kevättakissa. Taivas oli näin sininen ja puussa näin nuppuisia asioita!

Tällä viikolla satelikin sitten lunta ja nyt on taas epämääräinen talventapainen. Pöh, juuri kuin ehdin innostua keväästä. Mutta virallisesti kevät kuitenkin alkoi viime viikonloppuna ja Yoshida-pyhäköllä vietettiin Setsubun-juhlaa eli talven loppumista! Talven pahat henget pois ja onnea tilalle. Kävin sunnuntaina taiwanilaisen kaverini kanssa tsiigailemassa vähän juhlahumua ja rukoilemassa Yoshida-pyhäkön sisällä mestassa, jossa majailevat kaikki Japanin jumalat. Aika hieno rakennus!

Tässä hengillekin herkkuja!

Sellaisia hienoja juhlia täällä. Tykkään siitä, kun kaikki japanilaiset kaverini aina toitottavat kuinka epäuskonnollista porukkaa japanilaiset ovat, ja sitten kuitenkin tällaisissa uskonnollisissa juhlamissa on aina hirveästi lössiä. Mutta toisaalta juttu taitaakin olla se, etteivät japanilaiset osallistu näihin juhliin niin kauhean palavan uskonnollisesti, vaan lähinnä juhlan vuoksi. Hyvä syy tavata kavereita ja syödä hyviä kojuruokia. Onhan juhannuskokkokin alunperin uskonnollinen juttu, mutta harva suomalainen ajattelee harjoittavansa mitään kovin uskonnollista niitä ihaillessaan.

Tiistaina lähdin Tokioon. Näin ensimmäistä kertaa lunta Tokiossa. Näin myös kolmea eri kaveriani ja oli huippuhauskaa. Kävin yhden kanssa katsomassa rakugoa (ks. joku edellinen merkintäni) Shinjukussa ja toiselle näytin Tokiota, koska hän oli Tokiossa kolmatta kertaa elämässään. Japanilainen siis. Oli huvittava asetelma, että suomalainen pitää japanilaiselle Tokion-kierrosta... Lisäksi tapasin australialaisen kaverini, jonka kanssa olin samassa lukiossa lukiovaihdossa Chibassa. Emme olleet tavanneet yli viiteen vuoteen! Viimeisen yön yövyin hänen luonaan, mutta sitä ennen yövyin kapselihotellissa. Pitihän sekin nyt kokea. Suurin osa kapselihotelleista on vain miehille, mutta löysin Shinjukusta oikein mukavan ja siistin paikan, jossa oli erikseen naisten kerros. Kapseli oli juuri sopivan pituinen 165-senttiselle ja nukuin ihan hyvin. Tosin varhain aamulla oli hieman töihin lähtijöiden hälinää, koska suurin osa asiakkaista oli joko missannut viimeisen junan ja siksi joutunut kapseliin nukkumaan tai etsimässä töitä Tokiosta (nyt on shuukatsu-kausi eli yliopistojen 3. vuosikurssin opiskelijat etsivät työpaikkaa, jossa aloittaa suoraan valmistumisen jälkeen seuraavana vuonna). Tai siltä he vaikuttivat, en minä oikeastaan kysynyt, mitä kukakin siellä teki.

Shuukatsu eli shuushokukatsudoo (就職活動) on kyllä kumma juttu. Vuosi ennen yliopistosta valmistumista opiskelijat aloittavat tämän työnetsimishommelin, jossa he ensin käyvät kuuntelemassa firmojen esitelmöintejä, tapaamassa omasta yliopistostaan jo firmoihin työllistyneitä senpaita, sitten kirjoittavat käsin (!!) kaikkiin haluamiinsa paikkoihin entry sheetit (tämä on japanilaisten keksimää englantia) eli työhakemukset, käyvät pelottavissa kokeissa ja työhaastatteluissa ja saavat sitten keväällä tiedon mahdollisesta työpaikan saamisesta. Sitten heidän ei oikeastaan viimeisenä yliopistovuonna kauheammin mitään tarvitse tehdä, kun työpaikka on jo hanskassa. Onhan siinä tietenkin puolensa, ettei tarvitse kävellä yliopiston valmistujaisista ainakaan suoraan työkkäriin, mutta silti minusta tuntuu usein, että Japanissa yliopisto on monin paikoin menettänyt alkuperäisen merkityksensä... On toki ihan järkevä ajatus, että yliopisto kouluttaa ihmisiä yhteiskuntaa varten, mutta ei sen pitäisi tapahtua näin voimakkaasti yritysten ehdoilla. Mutta en minä tiedä, mikä sitten olisi hyvä systeemi.

Join Tokiossa järjettömän hyvää haitilaista kahvia. Ihan vain turhana sivuhuomiona.

Koin Tokion-reissullani hirveän järkytyksen, kun juttelin miespuolisen kaverini kanssa prostituutiosta (kävelimme Shinjukun Kabuki-choon eli Tokion "punaisten lyhtyjen alueen" läpi, niin tuli puheeksi) ja hän kertoi, että suurin osa hänen kavereistaan on käyttänyt prostituoitujen palveluita. Hän on 21. Okei, en voi tietenkään vetää mitään johtopäätöksiä kaikista japanilaisista nuorista miehistä kaverini kavereiden harrastusten perusteella, mutta en minä tunne Suomessa ketään, joka olisi käynyt maksullisissa naisissa (tai miehissä)! Olen ehkä kuullut joskus, että joku kaverin kaveri on käynyt Thaimaassa moisia palveluita käyttämässä, mutta olen silti siinä käsityksessä, etteivät minun sukupolveni nuoret Suomessa prostituoiduilla käy. Vai olenko käsittänyt jotain väärin? En nyt oikeasti tiedä, miten suhtautua tähän tietoon. En ole siis moraalisesti sinänsä prostituutiota vastaan (tai en nyt tässä ala ainakaan kirjoittamaan mitään esseetä aiheesta), mutta ajatus 21-vuotiaista miehistä käymässä maksullisissa naisissa vain huvin vuoksi tuntuu... jotenkin limaiselta. Miksi? En tiedä. Tätä asiaa pitää pohtia.

Muutenkin sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuten Japanissa liittyy paljon kaikkea kummallisen tuntuista. Toisaalta ollaan kauhean häveliäitä, mutta samalla katukuvassa tihkuu hirveästi seksiä. Parisuhteessa ei jakseta harrastaa seksiä, koska se on niin vaivalloista, mutta toisaalta seksibisnes kukoistaa. Irtosuhteita harrastava nainen on lutka, mutta huorissa käyvä mies perusjannu. Olisi varmasti kiehtovaa tutkia tätä aihealuetta, jos ko. aihe kiinnostaisi enemmän tieteellisessä mielessä.

Lattiallani on suurin postista ostettava paketti, johon pitäisi alkaa pakkaamaan (<- hähä, viimein yleiskieltä approved by Kotus!) kamppeita Suomeen lähetettäväksi. Kaikki ei nimittäin mahdu matkalaukkuuni. Voi tätä kaukaisten maiden välillä siirtymistä. Olen aina levoton. Jos olen Japanissa, kaipaan Suomea, jos olen Suomessa, kaipaan Japania. Olisinpa rakastunut edes Saksaan tai johonkin, jossa voisi käydä huokeammin. Toisaalta onneksi en rakastunut esimerkiksi Uuteen-Seelantiin.

Semmoista! Tässä vielä minä jammailemassa Shinjukussa!

「もはや、自分は、完全に、人間で無くなりました。」

Noin. Kokeet ovat nyt ohi. Ei niitä ollutkaan kuin 12. Ja kaksi esseetä. Toinen niistä oli kirjallisuusessee, jonka kirjoittamisen luovutin jo jossain vaiheessa, koska tehtävänanto oli lukea klassikkoteos (minkämaalainen tahansa) ja sen pohjalta tehty japanilaisen nykykirjallisuuden teos ja kirjoittaa niistä vertaillen. Ajattelin, etten kyllä millään tähän väliin ensinnäkään ehdi lukea kahta teosta saatikka sitten kirjoittaa niistä mitään analyysia. Mutta sitten eräänä yönä päähäni paukahti niin mainio idea, että kirjoitinkin sen seurauksena sitten kaksi kertaa vaadittua merkkimäärää pidemmän esseen Draculaa ja Hellsingiä vertaillen! Mhehehe! En oikeasti tiedä kuinka hyvin esseeni vastasi tehtävänantoa, mutta onhan Dracula nyt aika klassikko ja onhan mangakin japanilaista nykykirjallisuutta? Mutta tuli kyllä niin diippiä kamaa, että pakkohan opettajan on minut ainakin kurssista läpi päästää.

Perjantaina ollut kielitieteen koe oli ehkä kuumottavin koe, missä olen naismuistiin ollut. Sydän tykytti ja näytin kuulemma kokeen jälkeen kuin lenkiltä tulleelta. Kaikkea sitä!

Mutta asian ytimeen, nyt ovat ohi! Kaikki! Onneksi on sentään töitä kerran (joskus kaksi kertaa) viikossa. Tänään aamulla heräsin, enkä tiennyt mitä tehdä, joten kävelin vain päämäärätönnä Kioton katuja. Salakuuntelin kirpputorilla hienoa keskustelua Abenomicsien (pääministeri Aben taloudenelvytystoimet) positiivisista vaikutuksista kirpputorien talouteen, join vadelmakaakaota, kävin Kita no tenmanguulla (se on ehkä yksi lempparipyhäkköni) ja päädyin lopulta naapurissani olevaan tacoraisu-ravintolaan (jauhelihan sai korvattua soijarouheella, pointsit!) syömään. Olin ainoa asiakas, joten jäin sitten aika pitkäksi aikaa juttelemaan elokuvista ravintolan omistajan kanssa. Hän myös lainasi minulle Burlesque-elokuvan. Hassua.

Japanissa on muuten ihanan paljon yhden konseptin ravintoloita. Kuten tämänpäiväinen tacoraisu-ravintola. Ravintola, jonka bisnesidea on myydä tortillan täytteitä riisin päällä ja that's it. No onhan Suomessakin toki pikaruokaketjuja, joiden bisnesidea on myydä hampurilaisia, mutta Japanissa on paljon ihan sellaisia kodikkaita yksityisyrittäjän vetämiä paikkoja, joilla on joku tuollainen hassu yksittäinen idea, jolla ne sitten enemmän tai vähemmän menestyvät. Ymmärrän kyllä vielä myymälän, jonka ideana on myydä yhdenlaista tuotetta, vaikka lihakauppa tai leipäkauppa, mutta ravintolaan mennään usein porukalla ja porukassa ihmiset haluavat ehkä syödä eri asioita. Mutta voivat haluta syödä samojakin asioita.

Sain muuten töistä lappusen, joka oikeuttaa minut hakemaan veronpalautuksia. Tunnen olevani niin vakuuttava japanilaisen yhteiskunnan jäsen, kun saan veronpalautuksia täältä! Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mitään hajua, mistä voin rahat hakea... Saattaa käydä niin, että Japanin valtio tienaa nyt 679 jeniä (n. 4,85 euroa)!! Voivat sitten poliitikot vaikka tankata mersuihinsa pari litraa bensaa ja huristella toreille puhumaan palturia.

Näin viime yönä unta, jossa olin loskaisessa Helsingissä ja purskahdin Rautatieasemalla itkuun, kun tajusin, etten ollut enää Kiotossa. Mikä lie enneuni!!

Mutta Helsinki odottaa minua vääjämättä ja pitäisi suunnitella, mitä siellä sitten tekee. Vähän hankalaa, kun nelosperiodista ei oikein ala mikään kurssi, mutta jos en tänä lukuvuonna mitään opintoja suorita vaihdon lisäksi, saan kyllä Kelan perääni. Joten kirjatentteisä kevät ja kesä lienee luvassa. Pitäisi myös etsiä graduohjaaja tai sellainen. Miten senkin suhteen pitää toimia? Menenkö vain koputtelemaan opettajien ovia? Häh? Minulla on ehkä pari aika hyvää ideaa graduuni. Lainasinkin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kirjastosta, nyt kun kerta on loma ja hyvää aikaa opiskella.

Ensi viikolla menen kuitenkin Tokiossa käymään, hurraa!

Tiedän, valokuvieni aiheet ovat kiehtovia ja vaihtelevia.

来年のことを言えば鬼が笑う

Kioto, senkin hassu kaupunki. Kioto on kuoreltaan niin hillitty ja kaunis, mutta sisältä leikkimielinen ja arvaamaton. Vaikka minua ei niin suuresti kauhistuta maaliskuussa Japanin jättäminen taakse, koska tiedän kuitenkin aina tulevani takaisin, Kioton hyvästeleminen surettaa jo. En tiedä, kuinka todennäköistä olisi, että asuisin joskus taas Kiotossa (ellen pääse naimisiin postikonttorini söpön virkailijan kanssa), joten pitänee yrittää vain nauttia Kiotosta täysin rinnoin viimeinen puolitoistakuukautinen.

Tänään oli yleisjapanin viimeinen välikausikoe ja tiistaista alkaen on sitten loppukokeet. Eiköhän niistä läpi pääse. Enemmän stressaa essee, joka pitäisi kirjoittaa kirjallisuuskurssille. Miksi minä olen taas joutunut tilanteeseen, jossa on kirjoitettava kirjallisuusessee? Kirjallisuusesseiden kirjoittaminen on ehkä turhin tapa kuluttaa elämänsä tunteja.

Kirjallisuudesta puheen ollen, tänään menin käymään yliopistolla kirjakerhossa, jonne korealainen tuttavani oli minut kutsunut. Ideana oli, että vaihtarit ja japanilaiset lukevat japanilaisen novellin yhdessä ja sitten keskustelevat siitä. Näinpä teimme ja oli ihan hauskaa. Olisipa tällainen kerho ollut jo syksystä alkaen. Haluaisin keskustella enemmän hyvistä japanilaisista kirjoista, joita olen lueskellut, mutta ketään ei tunnu ympärilläni kiinnostavan kirjallisuus tai riittävän kielitaito lukemiseen. No, aina ei voi löytää keskustelukumppania.

Siinä missä toiset ahmivat hyvät kirjat hetkessä, minä taas nimenomaan hidastelen hyvien kirjojen kohdalla. On jotenkin niin ihana tunne, kun on kiinnostava teos kesken. Pelottaa, että miltä sitten tuntuu, kun se on loppu. Löytyykö enää toista hyvää kirjaa? Entä jos se oli maailman viimeinen hyvä kirja?

Olen pelannut intohimoisesti uutta 3DS:n Zeldaa. Pelaaminen on niin mukavaa. Pelaamisen liittyy paljon hyviä muistoja. 90-luku, jolloin katselin vierellä kun isäni pelasi tietokoneella jotain Wolfensteineja ja Doomeja. Yläaste ja Nintendo64:n Zeldat parhaan ystäväni kanssa. F-Zero-maratooni porkkanoiden ja dippikastikkeen voimalla. Peleillä on ollut suuri vaikutus elämääni. Ja miksiköhän nyt tähän aloin moisia höpistä.

Ai niin, olen menossa ensi kuun puolessa välissä Taiwanille vajaan viikon matkalle! Lähden sinne kahden kiinalaisen luokkakaverini ja yhden suomalaisen vaihtaritoverini kanssa. En ole aikaisemmin käynyt yhdessäkään Aasian maassa Japanin lisäksi. Jännittävää! Odotan innolla erityisesti eksoottisia maisemia ja ruokaa!

Meillä oli sunnuntaina luokkamme uudenvuoden istujaiset. Siellä syötiin taiwanilaista, kiinalaista, korealaista ja intialaista. Suomalaista ruokaa ei ollut tarjolla, koska Japanista ei löydy tarvittavia aineksia. Tai näin minä asian ilmaisin. En nimittäin löytänyt marketista Saarioisen mikropizzoja.

Maanantaina ei ollut koulua, koska oli seijin no hi (成人の日) eli täysi-ikäiseksi tulemisen päivä. Silloin siihen päivään mennessä 20 vuotta täyttäneet tytöt pukeutuvat furisodeen (liehuvahihainen kimono) ja pojat pukuun tai hakamaan ja menevät kuuntelemaan pormestarin kannustavaa puhetta. Mikä jännittävä juhlama. Silloin on toki hyvä tilaisuus tavata vanhoja koulukavereita ja olla muuten vain hieno näky kaupungilla.

Onkohan täällä tapahtunut muuta? Erään ravintolaketjun pomo (sala)murhattiin viime kuussa Kiotossa. Pääministeri Abe kävi rukoilemassa palveluksessa kuolleiden sotilaiden muistoa kunnioittavassa Yasukunin pyhäkössä, jonne on valitettavasti pyhymöity myös sotarikollisia, mikä suututti taas Kiinan ja Korean, joille Japani teki toisessa maailmansodassa aika hirveitä juttuja. Yksityiset yliopistot korottavat lukukausimaksujaan, koska opiskelijoiden määrä on laskenut vähäisen syntyvyyden vuoksi (miksi ne tarvitsevat enemmän rahaa, jos on vähemmän opiskelijoita opetettavana?). Doshisha ei korota lukukausimaksujaan. Mutta lukukausimaksut ovat järjetön asia. Oppimateriaalissamme oli esimerkkilause (vapaasti suomennettuna): "Taroon isän firmalla oli isot velat ja lopulta se meni konkurssiin, joten Taroo joutui hylkäämään haaveensa yliopistosta ja menemään töihin." Onneksi en syntynyt Japaniin.

Piristykseksi laitan tähän kuvan kissamytystä.

山高きがゆえに貴からず

Huh-huijaa, niin meni talviloma ja kouluakin jo taas ensimmäinen viikko takana. Kolme kaveria kaukaisesta Suomesta käymässä oli ja myös tällä saarella asuvia kavereita olen tavannut niin, että toipuakseni tästä sosiaalisuuden yliannostuksesta joutunen viettämään seuraavan kuukauden huoneessani uuden Nintendo 3DS:ni ja Zeldan parissa.

Mukava loma oli kuitenkin. Joulun vietimme suomalaisporukalla izakayassa. Seuraavana aamuna oli lähtö Tokioon, jossa vierähti viihtyisästi viitisen päivää. Tokio on niin... Tokio. Niin julma, niin kaunis, niin surullinen, niin seesteinen. Ei ole toista. Mutta ei nyt enempää hänestä. Tokiosta siirryimme aatonaattona bussilla ystävän perheen luokse Okazakiin, jossa vietimme uudenvuoden. Uuteenvuoteen kuului tietenkin toshikoshisoba eli uudenvuodennuudelit, Koohaku-laulukilpailu televisiosta sekä vuoden vaihtuminen pyhäkössä, jossa suoritimme hatsumooden eli vuoden ensimmäisen rukouksen. Saimme sakea, konnyakua, mochia ja amasakea pyhäköllä ja ostimme tietenkin vuoden ensimmäiset omikujit eli ennustukset. Sain toisiksi parhaan asteen ennustuksen eli chuukichin.

Uudenvuodenpäivänä söimme perinteistä osechi-ruokaa ja sittenpä ystävä oli tilannut kimono-opettajansa pukemaan meille kaikille kimonot päälle ja lähdimme sitten ne päällä Okazakin linnan kupeeseen rukoilemaan.

Seuraavana päivänä lähdimme autolla kohti Izun niemimaata! Pyhät aiheuttivat ruuhkaisia teitä paikoin, mutta pääsimme turvallisesti perille ystäväni isovanhempien luokse Izun kaupunkiin keskelle hiljaisia vuoria. Isovanhemmat olivat aivan mielettömän herttaisia. Vietimme pari päivää siellä käyden onseneissa eli kuumissa lähteissä ja syöden herkullista ruokaa.

Viinitilallakin piipahdimme, enkä suosittele japanilaista viiniä kyllä kenellekään, joka haluaa juoda viiniä. Siis jos haluaa juoda jotain hämmentävää makeaa marjajuomaa, niin siitä vaan, mutta en ole ihan varma, mitä sillä oli viinin kanssa tekemistä.

Rentouttava maalaiselämä olisi voinut kestää pidempäänkin, mutta Kioto kutsui ja hyppäsimme otoshidamamme tuhlaten luotijunaan ja palasimme takaisin kyltthyyrin pariin.

Maanantaina pakenivat saarelta Suomeen kaksi kaveria ja tänään vielä viimeinenkin. Nyt on luvassa vain armoton tammikuinen kokeiden ja esseiden täyttämä kaksiviikkoinen, jonka jälkeen koittaa kevätloma. Että kauanpas sitä kouluakin ehtii olla. En kyllä valita. Olen kuitenkin niinkin erikoinen ihminen, että pidän lopulta lomasta enemmän kuin koulusta.

 Katsokaa, lunta sateli täällä tällä viikolla! Suli puoleen päivään mennessä, mutta kaunistipahan edes hetken aamua.

Kummallista, että on jo vuosi 2014 ja lähtöön enää reilu kaksi kuukautta. Mielessäni liikku monenlaisia kysymyksiä, mutta keskitynpäs nyt puristamaan itsestäni kaiken irti vielä tämän kuun ja mietinpä sitten vastauksia kysymyksiini.

Tässä teille vielä Fuji-vuori, jonka näin talvilomamatkamme aikana liioittelematta kymmenisen kertaa. Onhan se aika komea veikko, ei sitä käy kiistäminen.